Takaisin

Kuvagalleria

Kohtasimme ensi kerran Suomenlinnan Susisaaren venetelakalla Juhannuksen jälkeisellä viikolla vuonna 1971. Olin 25 vuotias ja juuri kotiutunut reilun vuoden mittaiselta pestiltä villinlinjan tankkilaiva Saijalta. Se oli merimiesurani ensimmäinen perämiehen jobi, ja rahaa oli jäänyt vähän säästöönkin, voi niitä vanhoja hyviä aikoja. Olin jo kevättalvella kirjoittanut Isälleni, että jos voisit koettaa valmiiksi katsella sieltä Hesasta jotain käytettyä perinteistä puupurjevenettä, niin säästyisi purjehdusaikaa kesästä.

Siinä seisoit kelkan päällä ryhdikkäänä hoikkine linjoinesi kylki kimallellen valkoisena, vastamaalattuna. Isäni oli kerinnyt jo aloittaa kevätkunnostustyöt, joihin itse innolla tartuin. Kahden viikon aikana Lady oli saatu vesillelaskukuntoon ja 9. heinäkuuta nostimme Isäni kanssa purjeet ja suuntasimme keulan kohti Uuttakaupunkia , Isäni kotikaupunkia ja perheemme kesälaitumia. Perille päästiin, mutta se oli seikkailurikas matka ja kaipaisi jo ihan oman tarinansa.

S/Y Ladyn historiasta on olemassa erittäin niukasti tietoa. Kaikki tämä perustuu ainoastaan siihen, mitä edellinen omistaja, kadotettu Jaska Salminen kertoi. Jos Jaska luet tämän, niin ota yhteyttä, ehkä tiedät enemmän, yhteystiedot löytyvät etusivulta .

Tiedetään, että Lady on rakennettu Suomessa. Rakennusvuodesta ei ole täyttä varmuutta, mutta otaksuttavasti se on lähempänä ensimmäistä maailmansotaa kuin toista. Vene on alun perin ollut ilman ruffia, ja rakennettu ”pine on oak”, eli kaaret, vantaat ja kölitukki tammea, laidoitus mäntyä. Alkuperäinen nimi ei ole tiedossa. Vuodesta 1971 vene on ollut nimeltään Lady . Jo ennen toista maailmansotaa Lady ostettiin Ruotsiin, missä Hän purjehti pitemmän aikaa. Päättelen asian siitä, että venekaupassa mukana tulleet, vieläkin täysin käyttökelpoiset Star-luokan purjeet ruotsalaisten tunnusten neuleet näkyvissä, ovat materiaaliltaan dacronia. Tämä materiaali tosin poikkeaa huomattavasti nykyisistä. Kude on erittäin tiheää ja lanka ohutta, mikä tekee kankaasta silkkisen notkeaa ja saa purjeen vetämään silkkityvenessä. Käytän näitä yhä kevyentuulen purjeinani.

Ajankohtana, jota ei toistaiseksi ole tiedossa, mutta oletettavasti 50-60-lukujen taitteessa Lady palasi jälleen suomalaiseen omistukseen. Uudella omistajalla oli haaveena väljemmät vedet. Eikä vain jäänyt pelkäksi haaveeksi. Hän teki Ladylla Hampurin reissun, josta on edelleen Ladyn kajuutan skotissa muistona pronssinen taulu: ”Hansestadt Hamburg Raathaus”. Tämä reissu oli ennakkovalmisteluinaan kuitenkin vaatinut tekemään huomattavia muutoksia rungossa merikelpoisuuden lisäämiseksi. Laitaa korotettiin kahdella lautakerralla, mikä on vieläkin hyvin havaittavissa sisältäpäin. Ladyyn rakennettiin myös ruffi venevanerista. Istuinlaatikkoa jouduttiin tämän takia laajentamaan peräänpäin, mikä puolestaan vaati peräsimen siirtämisen kölin jatkeesta kaukalon taakse perän alle aivan kuten tänään on tapana useimmissa purjeveneissä. Tästä muutoksesta Lady sai poikkeuksellisen ohjausherkkyyden. Pitkänä ja syväkölisenä veneenä Hän kääntyy aivan akselinsa ympäri. Nämä muutokset tehtiin tee-se-itse menetelmin, jotka ovat lähtemättömästi jättäneet Ladyyn ronskin meritytön ulkonäön, mihin kasinokaunottaret eivät yllä.

Seuraava omistaja on ollut ymmärtääkseni Jaska. Hän oli päässyt Hankeniin lukemaan kauppatieteitä ja tarvitsi opiskelurahaa. Hänellä vene ei ollut käytössä kuin muutaman vuoden, jossa ajassa Lady oli kerinnyt hurmata hänet siinä määrin, että ero oli silminnähtävän vaikea. Venetyyppiä ei ole voitu vahvistaa, mutta sinä aikana, jolloin Lady talvehti Uudessakaupungissa Reinholmin venetelakalla (myöhemmin Salmerin telakka), tein paljon vertailuja ja mittauksia eri veneiden rungoissa. Olen varma, että Ladyn alkuperäinen runko on ollut 5-luokan veneen runko, tai muuten vain identtinen.

Lady asettui pitkäksi aikaa Uuteenkaupunkiin. Hän sai minutkin muuttamaan sinne. Opiskellessani Rauman merenkulkuopistossa kävin kevätviikonloppuisin kunnostamassa venettä ja luonnollisesti nukuin Ladyssa. Huhtikuulla oli vielä yöpakkasia eikä siihen aikaan purjeveneisiin pruukattu asentaa lämmityslaitteita. Katselin haikeana kohti Sorvakonmäen osaketaloja telakan naapurissa ja ajattelin että kelpaisipa asua tuolla. Kun sitten valmistuttuani merikapteeniksi menimme morsiameni Inkerin kanssa naimisiin, Hesalaisia hänkin, ja neljän päivän kuherrusajan vietettyämme lähdin vuodeksi Kaukoitään japanilaisille tankkilaivoille, sanoin lähtiessäni, että koeta löytää osake niistä Sorvakon taloista. Kolmen kuukauden päästä tuli kirje: Asunto hankittu 4-kerroksesta ja saatu velkaa koko summalle.

Liityin Uudenkaupungin Purjehdusseuraan, jonka ainaisjäsen nyt olen. Lady liitettiin vuonna 1974 UPS:n venerekisteriin purjenumerolla: L 1374.

Ladyn purjehdusalueena tuli olemaan yli 20 vuoden ajan koko Saaristomeri, Ahvenanmaa mukaan lukien. Pisimmät purjehduskaudet alkoivat huhtikuun lopulla ja päättyivät marraskuun lopussa. Lomajaksot asuimme veneessä. Perheen kasvaessa miehistö oli enimmillään: isä, äiti, viisi lasta ja kaksi siperianhuskya.

Nuorin tyttäremme Susanna tuli ensireissulle Ahvenanmaan pohjoispuolen saaristoon 23. lokakuuta kahden päivän vanhana. Pelastusliivit puettiin päälle jo Uudenkaupungin synnytyslaitoksella. Syystäkin meitä pidettiin noina aikoina paikallisina kylähulluina. Inkeri on ollut jokaisen vauvansa kanssa Ladyssa ja väittää veneen olevan paras olotila synnyttäneelle äidille, koska saa rauhassa makoilla ja liikkumatila on pieni.

Saaristomeren alueella meillä oli noin 15 vakituisesti käyttämäämme luonnonsatamaa. Olimme aina ankkurissa, käytämme tätä tapaa edelleenkin, mikä ei aseta satamalle niin suuria vaatimuksia, emmekä häiritse luonnon rauhaa rannassa, eikä inise hyttyset. Ladyn koukku on järeää tekoa plus vaijeri plus kettinki ja sitten vasta köysi. Ankkurista onnistuu kesken unien tuulen suunnan muuttuessa luovimaan ulos kun ei aikaile. Maakiinnityksessä ollessa tuleekin jo aika hässäkkä apukoneettomalle veneelle.

Näillä reviirimme 15 tukikohdalla oli myös jokaisella oma erityispiirteensä. Joku oli lähellä hyviä sukelluskohteita, toinen taas paras kampelapaikka elokuulla, kolmas syksyn silakka ja karpaloapaja, joka keväällä tarjosi herkullisia väinönputkia, neljäs sisempänä saaristossa antoi hyvän mustikkasadon ja aina tarttui jokunen haukikin harppuunaan tai uistimeen jne.

Vuosien vieriessä rakkaat ankkuripaikkamme alkoivat yksi toisensa jälkeen kadota niin kuin helmet pitkästä helminauhasta. Johonkin oli keväällä ilmestynyt rantaan kasa mökinrakennusmateriaalia, toiseen kohosi veneilyseuran maja, kolmannen valloittivat rantautuvien veneilijöiden joukot jne. Lopulta alue josta käytimme sanaa ”Ladyn Reviiri” käsitti yhden käden sormilla laskettavan määrän luonnonsatamia Ahvenanmaan pohjoispuolen-, Iniön- ja Pyhämaan ulkosaaristoissa. Sielläkin meri tuntui voivan vuosi vuodelta pahemmin, mitä tilaa olin kaikki nämä vuodet sukeltajana seurannut. Olen kaikesta huolimatta kiitollinen, että olemme saaneet kokea tuon paremman ajan. Muistot ovat jääneet elämään. Kun alkaa tuntua, että paras on takanapäin, rupeaa tähystelemään uusia suuntia. Näin teki Ladykin. Katse kohti Pohjoista, haaveena Jäämeri.

Vei vuosikymmenen ennen kuin tämä unelma alkoi lähestyä edes realistista tasoa. Tähän liittyy osana muuttomme Uudestakaupungista Ivalon-Mattiin Inarissa vuonna 1985. Kesät vietimme kuitenkin vielä Pyhämaassa vanhempieni kesäpaikan tontille rakentamassani saunatuvassa ja Ladyn purjehduksilla. Kaiken liikenevän ajan käytin Ladyn rakenteluun. Työkalut olivat mukana purjehduksillakin. Suoritin Ladyssä urakan, jonka tarkoituksena oli saada vanha puinen saaristoristeilijä riittävän merikelpoiseksi kestämään valtameriolosuhteita. Haave Arktisista vesistä syntyi vuonna 1983 palvellessani perämiehenä tankkialuksessa Grönlannin linjalla.

Ladyn muutostyöt alkoivat kuitenkin jo vuonna 1980. Syynä oli vuotaminen. Vanha runko oli moitteettomassa kunnossa. Kölipultit olin antanut vaihtaa ruostumattomiksi Reinholmin telakalla jo vuonna 1972. Tiukassa kryssissä avomerellä iäkäs runko kuitenkin eli niin kuin vanha reki myös tekee, ja vuoto oli huomattava. Oliko edessä veneen vaihto?

Reinhomin Waltteri oli välittämässä hyvin pidettyä mahonkiristeilijää, nimikin seksikäs, Miss Rachel, täydellä purjegarderoobilla varustettuna ja koko paketin hinta ei vastannut edes purjeiden arvoa. Olisi järjestynyt rahoituskin. Istuin yksin Miss Rachelin kajuutassa ja ihastelin puutyön täydellisyyttä. Tämäkö on kohta minun? Alkoi jotenkin tuntua pahalta. Tuli petturimainen olo, ellei suorastaan paskahousumainen. Tartuin skrapaan ja aloin poistaa Ladystä kaikkea maalia sekä ulkoa, että sisältä. Waltteri väitti vielä vuosien jälkeen, että skrapausjätettä tuli monta hehtosäkillistä. Lady oli saava seuraavana kesänä parhaan mahdollisen lasikuitupäällysteen sekä ulkosivuille, että kansirakennelmiin. Sisäpuolelle pilssiin tervaa, muualle liinaöljyä. Miss Rachelin osti Vaasalainen lääkäri. Minä ostin häneltä Rachelin vinssit, jotka olivat vanhentunutta mallia, ns. rättipakeliittia, mutta tyylikkäät. Ne palvelevat yhä Ladya.

Kesä 1981 oli hellekesä. Ladyn vuosien saatossa tervaskantomaiseksi materiaaliksi kovettuneet kylkilankut imivät lasikuituhartsia. Waltterin porukka laminoi ulkosivut. Minä tein täkin, ruffin ja rakensin itsestään tyhjentyvän sitloodan tummasta filmivanerista alumiini-L-vahvistein ja lasikuitulaminaattia käyttäen. Ulkopuolelle tuli vesilinjan yläpuolelle 2 kerrosta lasikuitumattoa, vesirajan alle 4 kauttaaltaan, kölisarjoihin 6 ja keulavantaaseen 8 mattoa jäävahvistukseksi, johon lisäksi ruuvasin 3 mm paksun ruostumatonteräskiskon. Kölin alle kuidun suojaksi kiinnitettiin rosteripeltikaukalo 10 mm pulteilla jengaten kölin sivuihin. Asetin sen sisäpuolelle vielä 5 mm kumimaton. Savottaan kului polyesterihartsia koko 200 l tynnyri. Vesilinjan alapuolelta Lady on tuplavene. Vielä nyt 22 vuoden jälkeen matto istuu tiukasti kiinni rungossa. Purjehduskausi pääsi sinä kesänä alkamaan vasta syyskuussa. Lady oli saanut lisää painoa, mikä tuntui vakaampina liikkeinä. Vene oli ensi kerran kuiva sisältä.

Seuraavana keväänä asensin Ladyyn apukoneen, 7,5 hp Yanmar 1-GM dieselin, joka mahtui niukin naukin. Koneen keulanpuolelle kajuutan ainoan portaan alle sijoitin 40 litran polttoainetankin. Pakoletkusto tuli SB ulkosivulle. 1-GM uusi 9hp malli oli tulossa ja Waltteri oli saanut maahantuojalta edullisen tarjouksen jos vain saisi riittävän ison porukan kasaan. Ilmoittauduin yhdeksi. Kävi kuitenkin niin, että kaikki muut peruivat. Sain siitä huolimatta omani alennettuun hintaan, kun kerran Waltteri oli tullut luvanneeksi. Hän piti aina sen minkä sanoi. Waltteri oli puuvenerakentaja ja telakkansa paljain käsin tyhjästä nostanut. Hän ei kunnioittanut pelkkää statusta ja piti aina kaikkia asiakkaitaan saman arvoisina. Waltteri oli parhaassa miehuudessaan myös innokas kilpapurjehtija. Hän kilpaili Kansanveneluokassa omatekoisella Lunterillaan vuosikaudet joka lähdössä UPS:n kilpailuissa ja kiersi regatoita. Meistä tuli vuosien varrella Ystävät.

Seuraavan talven lomajaksoilla naputtelin sisätiloihin garneeraukset, tein uudet turkkilevyt vanerista, rakentelin makuulaverit kajuuttaan ja fööriin, näpertelin pentteriin SB puolelle ruokahyllyt, sekä asensin keulapiikkin 75 litran ruostumatonteräs makeavesitankin, josta vesi tulee omalla paineellaan letkua pitkin pentterin hanalle ja täyttöaukko sijaitsee täkillä aivan keulassa. Tankin teki mittatilaustyönä Ukilainen Sjöbergin Eikka, eläkkeellä oleva laivan poosu. Hän on tehnyt myös Ladyn muut tankit ja ruostumatonterästyöt. Vesitankin yläpuolelle rakensin tilan purjevarastoksi, johon garderoobin joutilaat juuri ja juuri mahtuvat. Nykyisin kun purjehdimme Inkerin kanssa etupäässä kahden, saavat purjeet olla vapaammin föörskanssissa.

Siellä Reinholmin suulissa, missä ahersin, Ladyn masto sattui huilaamaan H-veneen maston kanssa rinta rinnan. Paljastui, että Ison purjeen etuliikki oli millilleen sama, n.10m. Kuin tilauksesta. Keväällä sai Lady alumiinitakilan. Maston ostin H-venekilpailijalta, joka oli vaihtamassa venettään uudempaan. Puomin jouduin teettämään Turun teräskalusteessa, koska Ladyn puomi on 4m pitkä. Vantit tilasin Niinirannalta 5mm paksuisina ja lisäksi tulivat myös partuunat. Samasta paikasta löytyi myös H-veneen isopurje, johon teetin lisäksi kaksi reiviä. SM - voittajalta sain edullisesti pari lähtöä käytössä olleen fokan. Tämä purjekerta, jonka alun perin hankin kovantuulen setiksi, on osoittautunut olevan eniten ylhäällä.

Ladyn purjevarasto on vuosien varrella kasvanut jo maksimiinsa ollen suurimmasta pienimpään, - näinhän se on se tärkeämpi vaihtojärjestys: Spinnu, Star-Iso, H-Iso, H-Iso reiveillä, Genua, Star- luovigenua, H-fokka, Folkkari-fokka 1-Isoreivin kanssa pidettäväksi, Hai-fokka 2-reivin kanssa käytettäväksi, Trysail ja Myrskyfokka. Purjepinta-ala suurimmalla setillä: Star-Iso/Genua on 35 neliötä.

Seuraavana vuonna asensin enimmät sähkötyöt, kuten sulaketaulun, kulkuvalot, sisävalaistuksen, pentterin tuulettimen, pilssipumpun, pistorasiat sisään ja ulos käsivalonheitintä, pölynimuria ja kännykänlaturia varten, sekä peräluukun päälle aurinkopaneelin. Pilssiin tuli myös alumiinirakenteinen käsikäyttöinen pumppu. Pentterin BB puolelle rakensin keittiön alumiinipellistä ja asensin sinne Wallasmarin liesilämmittimen. Tämä mahtui sinne millin tarkkuudella. Eikka teki 20 litran tankin, joka mahtui vielä sekin lieden alle. Kaikkiin tankkeihin asensin anturit ja mittarit sopiviin paikkoihin. Keväällä Eikka teki Ladyyn hienon muotoperäsimen rosterista, joka täytettiin polyuretaanivaahdolla.

Joinakin vuosina tuli aikaansaannoksia enemmän, toisina vähemmän, sillä Lady myös purjehti joka kesä. Kaikkia vuosien varrella tehtyjä uudistuksia ei kannata tässä luetella, olisi vaikea muistaakaan ja lista jäisi kuitenkin suurimmalta osalta lukematta. Kerron tärkeimmät.

Lady oli alun perin tasaperäinen. Surffailu isossa peräaallokossa oli hiukan laahaavaa. Kaipasin lisää vesilinjaa perään. Polttoainekapasiteetti ”syville vesille” aiottaessa olisi saanut olla myös runsaampi kuin 40 l. Suunnittelin perään polttoainetankin vetoisuudeltaan 120 l ja Eikka teki sen rosterista niin kuin muutkin. Pulttasin sen peräpeilin läpi 4:llä tankkiin hitsatulla 10 mm pultilla. ”Tee-se-itse mies” oli rakentanut peräkaaren 2 x 4” materiaalista, joten se siitä. Paketoin hienouden 5:n lasikuitumattokerroksen sisään. Täyttöaukko tuli peräpeiliin SB puolelle. Tankista kulkee letku koneen käyttötankkiin, joka sijaitsee kokonaan vesilinjan alapuolella. Lisäys tapahtuu tarvittaessa kaksoishanan avaamalla. Ladyn ulkonäkö mielestäni parani modernin peräpeilin myötä ja vauhti myötäisillä kasvoi.

Uudistukset ovat muuttaneet Ladyn mittoja, joten Hän vastaa tällä hetkellä lähinnä 5.5-luokkaa. Pituus 10,5m, vesilinja 9,7m, leveys 1,80m, syväys 1,55m, kuivakylki 0,50m, purjepinta max 35 neliötä mutta voidaan sovittaa vaihtamalla seilejä. Paino = ?, ehkä liikaa luokkavaatimuksiin, mene ja tiedä.

Ladyn keula- ja peräluukut ovat täysin vesitiiviit varustettuna kumitiivistein ja pultti/siipimutterikiinnikkein. Sitloodan penkki- ja konehuoneenluukuissa on kumitiivisteet ja salpakiinnikkeet. Ruffin oviluukut putoavat uraa pitkin alas ja kattoluukku vedetään päälle. Kynnys on pääkannen tason yläpuolella. Koko ovimateriaali on järeää teakia. Istuinkaukalo tyhjenee 4:n spyygatin kautta. Edessä sivuilla sijaitsee isot holkit ja peränpuolella turkkilevyssä pienet.

Lady on suunniteltu lähes vesitiiviiksi. Pumppukapasiteetti (järeä käsikäyttöinen + automaattinen sähköinen pumppu) on laskettu riittäväksi vaikka vene joutuisi välillä vesimassojen alle. Kaikki konstruktiot, tankkien kiinnitys ja varustuksen surraus mukaan lukien, on suunniteltu mahdollisen ”voltin” varalle. Jotta koko miehistö voisi tiukan paikan tullen olla kannen alla, suunnittelin Ladyyn myös sisäruorin. Tämä sijaitsee keulaosastossa SB-puolella siten, että styyraaja istuessaan jalat suorana, BB-puolen eli pentterin skottiin nojaten, katsellen ulos pyöreäikkunasta keulassa sekä keulimmaisista sivuikkunoista, oikealla kädellään hoitelee pyörää. Tähän kytketty hydraulinen pumppu istuu kiinni skotissa ruokahyllyn puolella teepurkin kaverina. Letkut kulkevat pilssissä ja nousevat läpivientien kautta SB-puolen ahteritäkille, missä sijaitsee sylinteri, jonka akseli kiinnitetään tarvittaessa pinnaan kiinteästi asennetulla pultilla ja mutterilla. Systeemiin asensin lisäksi Autopilotin. Purjehdusmittariston, joka yleensä sijaitsee ulkona, sijoitin sisään styyraajan nokan alle täydennettynä lisäkompassilla. Mittarit näkyvät normaalioloissa avoimesta ovesta myös peräpinnan pitäjälle. Ääriolosuhteissa selviytymistaistelua olisi käytävä aaltojen mukana surffatessa koneella ajaen. Myrskyfokka keskelle skuutattuna helpottaa estämään veneen joutumista kyljittäin merta päin. Miehistö on sisällä, joista yksi styyraa, toinen passaa päälle pumppuja.

Ladyn ruffin katon päällystin teaktäkillä. Oli isompi savotta kuin mitä osasin arvata.

Seuraavaksi Lady maalattiin ulkopuolelta: 2 x epoxyterva + 2 x kaksikomponenttimaali. Navigointilaitteina Ladylla on: 2 kompassia + suuntimakompassi, Sekstantti, AP- navigaattori(uusittu sittemmin GPS:ksi), Magellan GPS, Seafarer kaiku, Fuso lcd-näyttö kaiku, Apelco tutka, jonka antennin paikka ruffin katolla on osoittautunut onnistuneeksi. Muuta paikkaa ei olisi ollut tarjollakaan. Radiokalustona on: VHF, LA, GSM, FM/AM radiovastaanotin. Jollana Ladylla on pumpattava Bombard AX1.

Norjanreissu pääsi alkamaan kesäkuun 12.-97. Miehistönä: Inkeri, Petri, Susanna ja Tapsa. Matka läpi kotoisen saariston Nyhamnin majakalle ja vielä yli Ahvenanmeren purjehdimme vauhdikkaasti laitamyötäisessä pohjoistuulessa. Ruotsin rannikolla tuulet kääntyivät vastaisiksi ja matkanteko hidastui. Juuri ennen Juhannusta voimakas matalapaine piti Ladyn ankkurissa 3 päivää Ringsön saaren suojassa Nynäshamnin eteläpuolella. Västervikissa kävimme ostamassa provianttia. Kalmarsundissa jouduimme myös odottelemaan kokonaisen päivän kovan eteläisen asettumista. Hanöbuktilla saimme pitkästä aikaa nauttia hellesäästä ja purjehduksesta täysillä purjeilla. Sandhammarin majakan sivuutettuamme alkoi itätuuli yltyä ja pyyhkäisimme aika vauhtia Skånen maalaismaisemien vilistessä ohi. Kiertäessämme Falsterbon niemeä tuulta oli jo liikaa, mutta läheltä löytyi ankkuripaikkakin eli heti niemen takaa parikilometrisen hiekkarannan äärestä. Olimme siinä kaksi yötä. Uimme, kävimme lenkillä rannalla ja ostamassa jätskiä pursiseuran paviljongista.

Sitten iski korkeapaine ja pläkä. Ajoimme koneella kuumassa kelissä ohi pakokaasunhajuisen Köpiksen ja Kastrupin lentokentän. Poikkesimme Rungstedtissä ostamassa provianttia, mm. hyvää tanskalaista täysjyväruisleipää, lämpimiä savustettuja sillejä ja ”Elefanttia” & Ålborgia, tietysti. Jatkoimme matkaa koneella samantien ja yhtäsoittoa Anholtin saarelle asti, jonka etelärannalle ankkuroimme aamuviideltä 7.7. Saarta reunustaa autio hiekkaranta. Vietimme päivää snorklaillen kirkkaassa vedessä meritähtiä ihaillen. Vedessäkin maistui jo valtameren suola. Seuraavana aamuna terävän aallon isku Ladyn keulaan herätti. Oli alkanut tuulla etelästä. Ankkuri pikaisesti ylös ja koneella ulos. Seuraava etappi oli Skagen, jonne saavuimme yöllä. Ja oli pimeää kuin saappaassa. Katuvalot loistivat kuin syksyllä. Mieliinpainuva tunnelma keskikesällä Pohjoisen asukkaalle. Emme käyneet maissa täällä. Bunkrasimme vain aamulla perätankin täyteen.

Keula kohti Norjaa. Kurssi Skagenin T1-poijulta Sandöhön, Norjan eteläisimpään saariryhmään, matkaa 92 meripeninkulmaa. Luoteistuuli yltyi tasaisesti, ollen kovimmillaan keskiyöllä. Voimakkuus oli enimmillään noin 6 bof, mikä ei tuulena ole Ladylle mikään ongelma, mutta tuosta suunnasta nousee Skagerakissa melkoinen merenkäynti, vapaasti isoilta vesiltä. Sinä yönä istuin pinnassa aamuun. Murtuvat aallonharjat tulivat yli fosforitähtiä välkehtien ja maistuivat Valtameren suolalta. Kolme myrskylintua seurasi meitä koko ylityksen ajan ja pimeässä näyttäytyivät silloin tällöin perävalon näköpiirissä aivan liki. Pidimme Tapsan kanssa vahtia. Tytöt nukkuivat. Kaadoimme välistä kuumaa teetä termarista mukiin. Pikku rommikin lämmikkeeksi. Oli hyvä olla Merellä Ladyn kanssa.

Aamu alkoi sarastaa harmaan utuisena. Aallot alkoivat selvästi ikään kuin venyä, mikä on merellä ensimmäinen merkki tuulen asettumisesta, vaikkei sitä itse tuulesta vielä havaitsisikaan. Herätimme tytöt vahtiin ja painuimme pehkuihin. Inkeri kertoi että iso Saksalainen vene oli muuttanut kurssia ja tullut likelle ihmettelemään Suomalaista pikkupaattia. Aamupäivän kuluessa tuuli tyyntyi täysin ja vain isot kiiltävät mainingit meitä tuudittelivat. Iltapäivällä saatiin Norjan ranta näkyviin ja illalla ankkuroimme Sandön suojaiseen lahteen. Tunsimme olevamme jo melkein perillä. Reissumiehen on hyvä olla optimisti. Sandö on kaunis kalliosaari. Aamulla lapset soutelivat Bombardilla ja leikkivät lahteen puikahtaneen pyöriäisen kanssa, joka sukelteli edes takaisin jollan alta.

Olisi tehnyt mieli jäädä päiväksi snorklailemaan, mutta sää ja tuuli olivat suotuisat, joten jatkoimme matkaa. Edessä odotti koko reissun pisin avoin rannikko-osuus. Stavangerin tienoilla vasta alkavat suojaiset vuonoväylät. Purjehdimme koko päivän ja yön leppoisassa myötäisessä. Listafyrin kohdalla saimme kokea voimakkaan myötäisen vuorovesivirran, joka sai maat vilisemään vaikka purjeet vain laiskasti pullistelivat. Aivan legin loppupäässä Tanangerin kohdalla jouduimme sakeaan sumuun. Tutka osoitti tarpeellisuutensa oudoilla vesillä. Jatkoimme aina Karmöyn saarelle asti, mistä iltapäivällä löysimme suojaisen lahden ankkuripaikaksi. Teimme kunnon hernesopat ja letut, ja painuimme pehkuihin puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen.

Aamulla oli super olo yli 12 tunnin unien päälle. Ankkuri ylös ja keula kohti Pohjoista. Ohitimme Haugesundin ja pahamaineisen Slettan avomeriosuuden tyvenessä koneella ajaen. Rutsöyn saaren poukamasta löysimme hienon luonnonkauniin ankkuripaikan, johon näkyi reissumme eka oikea tunturi Siggo. Päätimme viettää tässä rokulipäivän ja kaksi yötä. Poimimme mustikoita, peseydyimme kunnolla makeavesipurossa ja saimme myös hyvää vettä keulatankin täyteen. Hellekesä oli saapunut Skandinaviaan. Uima-asuisina puskimme koneella kohti Pohjoista pitkin tyveniä vuonoja, joiden reunat muuttuivat päivä päivältä jylhemmiksi. Sitten vilahti jo eka lumilaikku korkeuksissa, mikä sai aikaan Pohjoisen porukassa riemun kiljaisun. Koti lähenee.

Bergenin eteläpuolella sijaitsevan Austevollin saaren Kolbeinshavn on hyvä pienvenesatama ja heti rannassa kauppa. Päätimme provianteerata: hyvää Norjalaista brunostia, saetersmöriä, kneippbrödiä, yoghurtia, syltetöyta ja jätskiä tietysti. Suomalainen vene oli poikkeus täällä ja saimme ansaittua huomiota osaksemme. Matka jatkui Bergenin ohi ja kapeita vuonoväyliä aina Sognefjordin suulle, jonka pohjoispuolelta löysimme hienon suojaisen luonnonsataman Vikingvaagin. Täällä pidimme vapaapäivän snorklaillen ja keräten isoja sinisimpukoita, joita keitimme illalla ja herkuttelimme mahantäydeltä.

Seuraava koetuksen paikka olisi Norjan rannikon pahamaineisin paikka Stadt, joka on pakko kiertää. Tällä kohtaa Pohjanmeri ja Atlantti lyövät kättä ja se välistä läiskyy. Norfjordin suulla kuitenkin jo tuli päälle eka myräkkä tällä rannalla. Kerkesimme nipin napin Hennöyn saaren suojaan ankkuriin. Keliä kesti kolme päivää. Sadettakin tuli yhden kokonaisen päivän kaatamalla. Vedettiin sikeetä urakalla. Kun ei enää jaksettu alkoivat Sussu ja Tapsa kalastaa, ja hyvällä tuloksella: ateriaksi seitä ja turskaa. Se oli päänavaus maailman parhaille sapuskoille ja kalan tulo tasaisesti parani mitä pohjoisemmaksi matka eteni. Itse Stadt kierrettiin kauniissa säässä ja melkein tyvenessä. Sen kunniaksi lorautettiin mukiin tanskalaista mustaherukkaviiniä.

Ålesundin kohdalla proviantti vaati taas täydennystä. Ajankohta lähestyi jo kauppojen sulkemisaikaa. Pyörittiin satama-altaassa löytämättä vapaata laituripaikkaa. Viimein päätin pudottaa ankkurin. Läheisestä Norjan Meripelastusseuran, Redningselskapetin aluksesta R/S Haltenista huudettiin ettei siihen saa ankkuroida. Vastasin, että ei me olla kuin puoli tuntia kun käydään kaupassa. He tarjosivat ulkosivunsa kiinnityspaikaksi ja neuvoivat lähimmän edullisen ostospaikan. Palattuamme kasseinemme alettiin iskeä tarinaa Haltenin miehistön kanssa. He olivat kaikki neljä vanhoja kauppa- ja kalastuslaivastomiehiä, joten juttua riitti myöhään iltaan ja saimme luvan olla ulkosivulla yön sillä ehdolla että nousemme ylös, jos heille tulee hälytys. Aamulla meille ehdotettiin jäsenyyttä Redningselskapetissa. Mitäs siinä kuin nimi paperiin ja jäseniä ollaan edelleen.

Redningselskapet on Norjassa kansanliike, jolla on toistasataavuotiset perinteet, ja jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin, rahapeliautomaattituloin ja lahjoituksin. Alusten miehistöt saavat työstään palkkaa, mutta he päivystävätkin aluksella 24 tuntia vuorokaudessa. Ensimmäisen Redningsköyta sarjan suunnitteli Colin Archer, mies, joka rakensi myös kuuluisan Nansenin retkikunnan polarlaivan Framin. Tämän päivän sköytat ovat nopeakulkuisia nykyteknologian huippusaavutuksia joille ei ole olemassa operatiivista säärajaa.

Norjan ranta on pitkä. Päivät kuluivat pinnassa istuen aamiaisineen ja päivällisineen. Koukku pohjaan vain nukkumisajaksi. Paljon sai ajaa koneella, sillä korkeat kallioseinämät useimmiten suojaavat tuulen tai puristavat sen vuonon suuntaiseksi, eli siis jos purjehditaan, se on myötäistä. Luovimiseen ei kesä riitä. Ohitettuamme Trondheimin alkaa Norlandin rannikko. Ajamme läpi Foldan pitkän avomeriosuuden loivissa rasvatyynissä mainingeissa. Dolman saaren yllä yhtenä helleaamuna laskemme liitelevän yli 20 merikotkaa. Rörvikin jälkeen saavumme Vegan saaristoon. Yöt alkavat jo olla valoisia. Päätämme pitää täällä pitkästä aikaa vapaapäivän. Ankkuroimme Oljensaön puhtiin, jota reunustavat koristeelliset kalksand hiekkarannat. Seuraavan päivän vietämme vapaasukeltaen ja valokuvaten vedenalaista elämää, joka on täällä varsin monipuolista. Keräämme myös sinisimpukoita, joita syömme päivälliseksi. Bodössä, joka sijaitsee napapiirillä käymme vielä provianteeraamassa ja bunkraamassa loppureissua varten. Vierailemme tänne tukeutuneella redningsköyta Ruthilla.

Vestfjordin suulla jouduimme pitämään kovaa länsituulta kolme päivää Karlsön suojassa. Itse Länsivuono tultiin sopivan reippaassa myötäisessä. Matkan Lodingenista Tromsöhön kuljimme tarkkaa vuorovesilaskelmaa noudattaen. Oli lähdettävä aamulla määräaikaan, toisinaan klo 03:30, toisinaan klo 13:30. Täällä on mahdollista joissain sunteissa saada 5 solmun tidvannsströymi. Se on kivampi myötäisenä. Ei tullut käytyä tällä reissulla kuin kahdessa Norjan kaupungissa. Tromsöhon ei tullut asiaa, vaan ajoimme ohi 12. 8. puolilta päivin.

Retken viimeinen ankkuripaikka oli Arnöy Langfjord, Lyngeninvuonon edustalla, latitudi 70N. jonne saavuimme keskiyöllä. Taallä aisti tulleensa Lappiin. Tuntui tunturimaan ja jänkien tuoksu, näkyi poroja ja yö oli kuin päivä, paitsi lämpötilaltaan, joka oli nollan pinnassa. Oli uskottava, että perillä ollaan kohta. Seuraava päivä 13.8. oli sateinen ja utuinen. Pilvet roikkuivat kuin pitkät hameet Lyngenin alppien nilkoissa peittäen kaikki ihanat näkymät. Ajoimme koneella tuon jäljellä olevan 36 meripeninkulmaa. Saavuimme illan suussa Lyngseidetiin. Loki näytti 2700 mpk. Berndt Ross, Lyngseidet Mekaniske Verkstedin johtaja oli meitä vastassa. Otimme yhdessä rommiryypyn onnistuneen matkan kunniaksi.

Lyngseidet on luonnonkaunis paikka alppimaisema ympärillään. Kylä on vanha ja pieni. Asukkaita koko Lyngenin kunnassa on 3000. Kulttuuria leimaa vielä selvästi Vanha-Lestadiolaisuus. Monella on sukujuuria Suomesta. Täällä Lady on asunut nyt jo monet vuodet. Berndtin telakan slipillä on Ladylla oma vaunu, jolla Hän nytkin parhaillaan pressun alla nukkuu talviuntaan. Kesällä ollaan omassa poijussa.

Lyngseidetistä Kilpisjärvelle on matkaa runsaat 100km ja Kotiimme noin 450km. mikä ei näillä leveysasteilla ole matka eikä mikään. Parasta Lyngenissä on itse Meri. Ei missään maailmassa meri tuoksu niin hyvälle kuin Pohjoisessa. Vesi on kirkasta sukeltaa. Kalasto on runsasta, mikä takaa parhaimmat mahdolliset sapuskat päivittäin.

Purjehtijan paratiisiksi tätä seutua ei voi kutsua. Sääolosuhteet ovat vaativat, matalapaineiden kulkureitti on vieressä ja pieninkin riskin otto sään suhteen voi koitua kohtalokkaaksi, sillä etäisyys lähimpään suojaiseen paikkaan on yleensä useampien tuntien matka. Kevyet tuulet puuttuvat. Tuulee 10m/s tai yli tai sitten on tyven. Nord-Tromsin alueen korkeat alpit sekä suojaavat että kiihdyttävät ahtamalla tuulia. Vuorovesivirtaukset joutuessaan vastakkain vallitsevan tuulen kanssa saavat aikaan ikäviä yllätyksiä aallokon muodostuksessa. Alkukesästä ns. fallvindit, jotka putoavat lumelta ja jäätiköiltä, voivat olla voimakkuudeltaan orkaanin luokkaa ja ne tulevat yllättäen nostaen välistä vesipyörteen ilmaan niin kuin trombin. Spinnu on ollut pussissaan kaikki nämä vuodet. Ilman luotettavaa konetta täällä ei pärjää. Paikalliset perinteiset purjeveneet: Otringit ja Femböringit olivat varustettu airoin ja purjeena oli raakapurje, joka on myötätuulipurje. Nykyään täällä ei juuri muita purjehtijoita näy kuin Lady ja satunnaiset turistiveneet kesällä. Ei olla vielä kyllästytty, mutta välillä kaipaa Saaristomeren nakupurjehduksia täydet seilit ylhäällä. Ihminenhän on eläin jolla ei ole missään hyvä. Kyllä täällä on joskus tuntunut oikein hyvältä. Vuosien varrella on löytynyt muutama tosi kaunis luonnonsatama. Niitä on täällä tosin harvassa, sillä yleensä jokaisessa suojaisessa satamassa on asutusta, ymmärrettävistä syistä, sillä onhan Jäämeren ranta ollut asuttu jo ennen ajanlaskumme alkua, jopa ennen jääkauttakin.

   

On tämä Ladyn Pohjoiseen pesiytyminen poikinut konkreettistakin hyvää. Täältä olen saanut ongittua itselleni jobeja Jäämereltä ja Huippuvuorten vesiltä, mikä on aina ollut haaveeni. !999 –2000 olin M/S Norbjörnissä förstinä. Hoidimme Huippuvuorten rahtikuljetukset läpi vuoden. Jäämeren syys- ja talvimyrskyt olivat kokemus, samoin Huippuvuorten keskitalven pimeys. Näen silmissäni kun seilasimme ulos muutamaa päivää ennen Joulua kohti Tromssaa tähtien tuikkiessa keskellä päivää yön pimeydessä sekä taivaalla että peilityvenessä meressä ja kun täysi kuu valaisi Huippuvuoret kirkkaan valkoisiksi ja ne upposivat hitaasti mustaan horisonttin. Sama kuu valaisi Suomen Käsivarren tuntureita Jouluyönä kun ajoin autolla vailla vastaantulijoita suuntana Koti. Pääsin Joulusaunan lauteille klo 02:30.

Viime kesänä minulla oli tilaisuus toimia kipparina matkustajia kuljettavassa tutkimusmatka-aluksessa. Liikuimme Huippuvuorten pohjois- ja itäpuolella, tutustuen arktiseen luontoon. Tämä oli merimiesurani mieluisin työtehtävä.

Laivat seilaavat eikä niille voi rakentaa kivijalkoja, kunhan vain kipparit muistavat tarkistaa että kölien alla on aina hiukan vettä. Ei Ladykään Lyngeniin ole jäämään tullut. Jonakin sopivana kesänä seilataan takaisin Suomeen taas. Tapaamiin viimeistään silloin.