JOHDANNOKSI
Miten nopea siperianhuskyn pitäisi olla? Nopeus on hyvin liukuva käsite, sillä sitä tulisi aina muistaa verrata valjakon koiramäärään, koirien kuntoon ja harjoitustasoon, matkan pituuteen, kuorman painoon sekä sää- ja lumiolosuhteisiin ja muihin muuttujiin.

SIPERIANKOIRAN HISTORIASTA
Kuten tiedämme siperialaista koiraa on alunperin käytetty vaativilla pitkillä matkoilla koillis-Aasian ylängöillä ja kesyttömissä erämaissa. Rantojen koira-ajajakansoilla ei ollut poroa käytettävissään. Niillä seuduilla koiravaljakko oli ainoa tapa liikkua. Koirien tottelevaisuus, kestävyys ja voima ovat silloin näytelleet huomattavasti suurempaa osaa, kuin nopeus. Aikaahan oli.

Siperia on valtavan laaja. Se ulottuu Uralilta itään melkein 6000 kilometriä. Lähes koko alue Kolymalta Itäniemelle on puutonta tundraa tai kitukasvuista havupuustoa ja pensaikkoa, jossa talven keskilämpötila pysyttelee -20 - -40C° välillä. Erilaiset lumiolosuhteet, lämpötilat, maastonmuodot ja metsästysvaatimukset aikaansaivat myös eri kansoille hieman erilaiset koirat.

Kaikki siperialaiset koirat olivat vuosisadan alun tutkijoiden mukaan kuitenkin samaa "rotua" / tyyppiä, mutta useampaa eri "alarotua", riippuen siitä mitkä heimot niitä käyttivät ja mihin. Sisämaan Jukagirien koira ja Uralin Ostjakkien koira, (josta myöhemmin on kehitetty nykyinen Itä-Siperian laika) olivat veto/metsästyskoiria, kolmas siperialainen siperialainen koiratyyppi oli Samojedien koira, joka oli yhdistetty paimen/vetokoira. Todellisia pelkästään rekikoiratyöhön tarkoitettuja koiria oli Siperiassa ainoastaan Tyynen meren ja Jäämeren rannikoilla Gilyakeilla (etelässä Sahalinin saarella), Itelmeneillä (myöhemmin Kamtsadaali-nimellä), Korjakeilla ja Tsuktseilla.

Koirien rakenne heijasti niiden pääasiallista käyttötarkoitusta. Suurimmat olivat veto/metsästyskoiria. Ostjakkien koira muistutti erehdyttävästi tsuktsien koiraa, ollen kuitenkin huomattavasti kookkaampi. Yksi, korkeintaan kaksi, pystyi hyvin vetämään metsästäjän tarvekalut ja eväät ansapolulla. Jukagirien koirat olivat myös suuria ja voimakkaita. Yleensä koiria oli valjakoissa vähän ja naiset ja tytöt saattoivat myös valjastaa itsensä vetoavuksi pitkillä matkoilla. Nopeudeksi tuli silloin ainoastaan ihmisen säätelemä kulkuvauhti. Samojedien koira oli rakenteeltaan ja kooltaan lähellä aitoja rekikoiria, sitä käytettiin sekä poronpaimennukseen, että vetokoirana.

Pienimmät olivat aitoja rekikoiria, rakenteeltaan ne olivat hieman pidempiä kuin korkeita. Tsuktsien koirat olivat näistä pienimpiä, jolloin tutkijat olettivat niiden olevan heikoimpia, sillä niiltä puuttui pikamatkalla tarvittava kapasiteetti sekä suurta voimaa vaativa kuormanvetokyky. Kuitenkin kaikki huomioitsijat myönsivät tsuktsien koiran olevan ylivertainen matkoilla, jotka ylittivät 160 kilometriä. Tsuktsien eristyneisyys varmisti tämän tyyppisen rekikoirat säilymisen Siperian koillis- ja pohjoisosissa. Aikojen kuluessa ne olivat kehittyneet kuljettamaan kevyttä kuormaa määrättömiä matkoja hyvin pienellä ravinnolla.

Muut siperiankansat olivat kehittäneet itselleen pienen, mutta voimakkaan valjakon, enimmillään 6-7 koiraa. Sisämaassa Anadyrillä ja Kolymalla koirat olivat hieman kookkaampia, kuin rannikolla. Koirankäsittelytaito oli kuitenkin alkeellisempaa, kuin rannikon kansojen, jolloin suuremman valjakon kokoonpano olisi ollut mahdotonta, Tsuktsit sitä vastoin minimoivat yhden koiran kuorman käyttämällä suurta valjakkoa. matkustaessaan he saatoivat lainata paljon koiria ja valjastaa ne kaikki ison reen eteen, jolloin valjakon koko saattoi olla jopa yli 20 koiraa. Silloin valjakonajajia tarvittiin kaksi. Vuorotellen toinen juoksi koirien tai reen rinnalla lämpimikseen ja toinen tasapainoitti rekeä. Tällöin nopeus oli maksimissaan hyväkuntoisen miehen juoksuvauhti.

KULTAKUUMEENAJAN SIPERIALAINEN
Vuosisadan vaihteessa Alaskasta löydettiin kultaa. Tuhansittain ja taas tuhansittain kullankaivajia ja onnenonkijoita matkusti sinne etsimään rikkauksia. Samalla sinne rahdattiin, osin myös ryöstettiin matkan varrelta sekalainen populaatio erirotuisia koiria reen vetäjiksi. Ne olivat useimmiten kuten isäntänsäkin, villejä, ronskeja ja tappelunhaluisia. Alueen oleessa suurimman osan vuodesta lumen ja jään peitossa perustui eläminen ja toimeentulo kuitenkin koirien käyttöön vetoeläiminä.

Siperiasta siirtyi samoihin aikoihin turkismetsästäjien ja tutkimusmatkailijoiden mukana myös siperialaisia koiria Beringin salmen yli Alaskan puolelle. Muihin senaikuisiin reki- ja vetokoiriin verrattuna ne olivat pieneen kokoon ja vähäiseen ravinnontarpeeseen nähden huomattavan kestäviä, voimakkaita ja luonteeltaan miellyttäviä. Koska kaikilla oli jonkinlainen valjakollinen rekikoiria, oli myös väistämätöntä, että väiteltiin siitä, kenellä oli paras valjakko. Ainoa keino ratkaista kiista oli järjestää rekikoirakilpailu, jota alettiin suunnitella 1907. Ahvenanmaalaissyntyisen John "Ironman" Johnsonin (tunnetaan myös nimillä Iron Finn ja Finn-Jan) voittoaikaa All Alaskan Sweepstakes-kilpailussa vuonna 1910: 74h 14min 37s 656 kilometrin matkalla, pidetään kaikkien aikojen nopeimpana. Onhan se Sweepstakesien nopein aika, eikä yksikään nykyajajistakaan ole kyennyt sitä alittamaan. Kuitenkin keskinopeudeksi tulee vain vajaat 9km/h. Oliko Ironman Johnsonin koirat nopeita? Todennäköisesti, mutta sen lisäksi ne olivat sekä periksiantamattomia, että sisukkaita, sillä siihen aikaan ei pyritty etsimään VAIN NOPEINTA valjakkoa, VAAN PARASTA, siihen sisältyi, että rata oli tehty mahdollisimman monipuoliseksi, jotta saataisiin testattua koirien kaikkia puolia, sekä myös ajajan taitavuutta, tosin paras valjakko oli sitten myös nopein...

Silloiset alaskalaiset hound-tyyppiset ja intiaanien mahlemut-rekikoirat olivat kookkaita ja massiivisia. Niiden paino oli 50-60 kiloa, kun siperialaiset "rotat" painoivat vain 20-25 kiloa. Isoilla koirilla oli voimaa, kestävyyttäkin, muttei samanlaista nopeutta ja ketteryyttä.

NOPEUS ROTUMÄÄRITELMÄSSÄ
Vuosisatoja oli Beringin meren yli harjoitettu kauppaa ja ihmiset olivat siirtyneet sen yli avioliiton kautta. Samoin omaisuus ja koirat olivat siirtyeet paikasta toiseen. Viimeiset siperiantuonnit saapuivat Amerikan puolelle 20- ja 30-lukujen taitteessa, ennenkuin Neuvosto-Venäjä sulki itärajansa. Todistettavasti siperialaisia rekikoiria oli ollut Amerikan puolella parikymmentä vuotta, miten kauan sitä ennen on siis puhdasta oletusta. Näihin aikoihin alettiin puuhata myös siperialaisen koiran rotumääritelmää. Koiria oli tuotu Siperian monilta eri seuduilta: Itäniemeltä, Kamtsatkalta, Kolymasta, Anadyriltä ja lännestä aina Lenalta asti. Siten silloin rotuun valitussa koirakannassa oli edustajia monien eri siperiankansojen veto- ja rekikoirista.

Ensimmäisessä rotumääritelmässä vuodelta 1930 mainitaan kuitenkin siperialaisen koiran kykenevän juoksemaan valjaissa kuormaa vetäen 32km/h lyhyellä matkalla. Mikä sitten on lyhyt matka ja mikä on kuorman paino? Siperian puolella ammattiajajat (siis venäläiset virkailijat, postilaitos, poliisiviranomaiset jne.) olivat testanneet parhaiden rekikoiriensa nopeutta. Kirjallisuudesta löytyy tästä maininta (Kynologian Prof. Liverovskiy):

"Kamtsatkalainen rekikoira voi ilman kuormaa yltää 32km/h vauhtiin 8,5 kilometrin matkalla, ammattiajajan ohjaamana ja hyvällä uralla"

Kamtsatkalla käytettiin vuosisadan alkupuolella 8-15 koiran valjakkoa. Siis keskimäärin 11-12 koiran valjakko suoriutui kyseisestä matkasta 16 minuutissa, kovalla uralla, kokeneen ajajan ohjauksessa, vetäen ainoastaan tyhjää rekeä. Nämä olivat nopeita koiria, joilla oli epäilemättä kaikki arktiselta rekikoiralta vaadittavat muutkin rekikoiraominaisuudet.

NOPEUS, VOIMA, KESTÄVYYS
Monet Arktikan tutkijat ovat kirjanneet valjakoiden kykyjä teoksiinsa. Siten tästä nopeuden, voiman ja kestävyyden keskinäisestä suhteesta on paljon mainintoja. Aina kuvioissa on mukana myös sää- ja maasto-olosuteet, kuorman paino ja valjakon koko. Etupäässä huomioitsijat ovat maininneet huippuaikoja, jotka ylittävät huomattavasti ainoastaan työkäyttöön tarvittavan nopeuden. Ajat, matkat ja nopeudet ja koirien lukumäärä koskevat useimmiten ammattiajajien valjakoita, tavallinen ansapolun kulkija ei koskaan väsyttänyt koiriaan turhaan, sillä niistä riippui koko yhteisön selviytyminen ankarissa ilmasto-olosuhteissa. Normaali työpäivän pituus vaihteli 6-10 tuntiin. Tutkijoiden mukaan kevyt kuorma oli noin puolet koiran omasta painosta. Nopeat hyvät koirat ravaavat silloin 7-16km/h. Huippuvaljakko, jossa on 8-12 erinomaista koiraa kykenee juoksemaan hyvällä uralla 16-20km/h pitkään. Kuorman painon kasvaessa matkan pituudet lyhentyvät, vauhti hidastuu, mutta matkaa saatetaan tehdä jopa 14 tuntia. Normaalikuormalla 18-20kg/koira pitäisi erinomaisen valjakon kyetä juoksemaan 6-10 tunnin työpäiviä useita peräkkäin. Huomaamme kuitenkin, että kaikki tutkitut matkat ovat 50-200 kilometrin luokkaa. Postia kuljetettiin ainoastaan totutuilla ja paljon käytetyillä reiteillä. 1930-luvulla Neuvostoliitossa oli Siperian puolella hyviä postivaljakoita, jotka saattoivat kulkea 320 kilometriä päivässä. Tarina ei kerro vaihdettiinko koiria ja ajajia välillä levänneisiin. 14 tunnin työpäivässä nopeus olisi ollut noin 22km/h.

Kuorman lisääntyessä, ja sitä pitäisi, hyvien korien kyseessä ollen, voida lisätä liki kuuteenkymmeneen kiloon(!) per koira, hidastuu vauhti huomattavasti alle 5km/h. Kestävyyttä ja sisua pitäisi siitä huolimatta löytyä 12-14 tunnin työpäiviin asti, eli liki 60 kilometriä vuorokaudessa suurella kuormalla ja hitaalla vauhdilla. Kuitenkin suurella kuormalla ajettaessa uran vaatimukset kasvavat, umpihangessa tarpominen on mille tahansa kuormatulle valjakolle lähes mahdoton suoritus, tosin sisu taitaa mennä kaulaan ensin ajajalta. Suurella kuormalla kuljettiinkin tutuilla ja jatkuvasti käytetyillä reiteillä, taukoja pidettiin usein ja koirat saivat levätä 5-10 minuuttia kerrallaan kerran tunnissa. Kestävyyden ja sisun kriteerejä on muitakin kuin työpäivän pituus ja hartioissa tuntuva reen paino. Hyvän rekikoiran pitäisi kaiken lisäksi kyetä nukkumaan liki -60C° pakkasessa ja työskennellä pari vuorokautta lähes ilman ruokaa!

NOPEUSKILPAILUJEN SIPERIALAINEN
Vuosisadan alkupuolen All Alaska Sweepstakesien jälkeen kilpailuinnostus levisi Alaskasta Uuteen Englantiin (New Enland, USA:n itärannikon pohjoiset valtiot) ja sitä kautta 1960-luvulla Eurooppaan. Kilpailujen luonne on kuitenkin vuosikymmenten kuluessa muuttunut pitkistä, vaativista koirien ja ajajien testauksesta kaikkien ulottuvilla oleviin lyhyisiin sprint-kisoihin. Verrattuna aikaisempiin ovat nykykilpailut siten useimmiten liian yksipuolisia, lähes ainoastaan koiran nopeutta testaavia. Lähinnä sen huomaa siitä, että siperianhuskyjen osuus on kärkivaljakoissa vähentynyt. Nykyiset sprint-kilpailut, tyhjä kilpareki ja urheilullinen, trikoopukuinen ajaja valmiilla uralla, suosivat enemmän pitkäraajaisia keveitä lintukoiria, alaskanhuskyja ja risteytyskoiravaljakoita, joiden alkuperäinenkin nopeus on suurempi, johtuen juuri koiran laukkarakenteesta ja raajojen pituudesta. Puhumattakaan turkin laadusta, useinhan kilpailut pidetään aivan liian lämpimällä säällä siperianhuskya silmällä pitäen, niidenhän mielilämpötila on -20C° ja alle. Siten nykykilpailut antavat hieman väärän mielikuvan siitä, mihin arktisen rekikoiran jalostuksessa todellisuudessa pitäisi pyrkiä. Avoimen luokan iso valjakko pystyy lähes treenaamattomanakin vetämään tyhjän, mahdollisimman kevyen reen ja suurimman osan kilpailumatkasta reen perässä juoksevan ajajan 5-12-20 kilometriä valmiilla uralla, ei siihen voimaa ja kestävyyttä tarvita, ainoastaan nopeutta enemmän tai vähemmän, sekä koirilta, että ajajalta.

Valmiilla uralla ajetut nopeuskilpailut ovat koiraharrastuksemme yksi osa-alue, kuten ovat näyttelyt, käyttö- ja tottelevaisuukokeetkin, mutta yksinomaisia jalostuskriteerejä ne eivät saa olla. Voidaksemme hyödyntää kilpailutuloksia jalostuksessa pitäisi meidän pyrkiä testaamaan koiriemme kestävyyttä ja voimaa keskipitkillä ja pitkillä matkoilla. Ne ovat kuitenkin siperianhuskyn "ominta" aluetta.

Seuraavassa vielä taulukko matkan (a) ja ajan (t) suhteesta nopeuteen (v), kaavalla a:t=v