MITÄ ON SYVÄ LUMI?
Syvällä lumella tarkoitan tässä olosuhteita, joissa pehmeää lunta on reilusti yli koiran säkäkorkeuden. Vetäjä siis ei enää saa mitään tukevaa tassunsa alle, vaan joutuu käytännöllisesti katsoen uimaan lumessa.
Tänään täällä Ivalon-Matissa on vielä syystalvi ja Nimettömän Kairan lumipeite vasta alullaan. Eli tassut saavat vielä tukevan otteen routaiseen maahan ja jäätyneeseen jängänpounuun. Saa todella pelätä rekiensä puolesta.
Tuossa Uudenvuoden tuiskun jälkeen alkavat edellä mainitut pelot olla tipotiessään, ja noin kolmen ja puolen kuukauden "syvän lumen" painiskelut ovat edessä, joista huhtikuun lopun hankikelit toivon mukaan vapauttavat, vaihtuen äitienpäivän tienoilla soseeksi. Hankalimmillaan ovat lumiolosuhteet täällä nimettömässä kairassa tuossa maalis-huhtikuun vaihteessa. Lumen paksuus on tällöin paikoin 1 1/2 metriä ja normaalisti pehmeätä koko syvyydeltään. Poikkeuksiakin on, kuten viime talvena, kun kesken talven osunut suojasää sai aikaan välikuoren.

NIMETTÖMÄN KAIRAN OLOSUHTEISTA
Kun nyt aloitin tämän tarinan Nimettömän Kairan lumiolosuhteista, niin jatketaan vielä asian vierestä eli kuvailenpa hiukan tätä kairaa, joka ei varmaankaan ole huskyseuralaisille sen tutumpi kuin mitä oli Luontoliittolaisillekaan pari vuotta sitten Nuuksiossa pidetyssä "Erämaat kohtaavat" tapahtumassa.
Nimetön Kaira on vedenjakajaylänkö Pohjois-Lapin keskellä, maanselän harjalla. Täältä virtaavat vedet sekä Jäämereen, että Pohjanlahteen. Pohjoisrajana on Ivalojoki ja etelässä Kaira säilyttää luonnontilansa aina Porttipahdan tekoaltaalle Sodankylän kunnan puolella. Inarin puoleinen osa on perinteisesti Kutturan, Repojoen ja Ivalon-Matin kylien reviiriä, kun taas Sodankylän puoli on Lapin paliskunnan palkima-aluetta, siis pääosin Vuotsolaisten.
Hyvin erikoista Nimettömässä Kairassa on ilmasto, joka on hyvin tyypillinen vedenjakaja-alueille muuallakin maapallolla, kuten esimerkiksi Kanadassa ja Siperiassa. Luonteenomaisinta on runsassateisuus ja kylmyys. Täällä on Lapin runsain lumipeite ja kovimmat pakkaset. Lumentulon ja vastaavasti lähdön ajankohdat poikkeavat noin kaksi viikkoa esimerkiksi lähimpien taajamiemme Inarin, Ivalon ja Kittilän vastaavista ajankohdista.
Luonto elää täällä ääriolosuhteissa. Ihmeellistä kyllä, puuston valtaosa on kuitenkin mäntyä ja kuusta, joskin ikäjakaumaltaan valtaosin puuvanhuksia. Nämä metsät ovatkin saaneet alkunsa Viikinki-ajalla, eli noin 1000-luvun tienoilla, jolloin koko pohjoiskalotilla vallitsi poikkeuksellisen lämmin jakso. Sen jälkeen metsä on vain yksinkertaisesti suojannut itsensä, niinkuin sanonta kuuluu. Jos nämä puut tänä päivänä hakattaisiin pois, pysyisi alue iät ajat tunturina, tai sanoisinko paremmin tundrana, sillä onhan Nimetön Kaira pinnanmuodoltaan tasaisesti kaareutuvaa ja maastoa hallitsevat laajat aapajängät.

Siinä raamit, joissa kuusi talvea sitten päätin pujottautua ulos ahkion vetoliinasta, pakata pitkät metsäsukseni koirarekeen matkustajiksi, ja hypätä itse jalaksille, ja keulaan ajokkaiksi, - niinpä niin, siperianhuskyja tietysti.
Opiskelua tämä on ollut ja opiskelua tämä on edelleen. Usein on käynyt mielessä, että hiihtäen olisitte jo perillä. Toivottavasti on sentään jotain opittukin. Jossakin on sanottu, että ei saa pitää kynttiläänsä vakan alla. Tuosta syvässä lumessa kulkemisesta ainakin on jonkinlainen kynttiläntumppi kertynyt, joten päätin tarttua kynään ennenkuin se alkaa palaa toisesta päästä. Suurin osa huskyseuralaisista kun asuu Etelä-Suomessa, eikä moisen painiskelun kanssa joudu kohdatusten, niin ehkä tästä jollekulle jotakin jää.
Siis vihdoin asiaan!

MILLAINEN REKI?
Ei aloiteta koirista vaan reestä, sillä se on nopeasti sivuutettu asia. Millainen reki on siis käytännöllisin syvässä lumessa koiravaljakolla liikuttaessa? Pienellä koiramäärällä, esimerkiksi kolmella koiralla, ajoahkio tai ajotoboggan on varmasti kätevin. Suuremmalla valjakolla ei reen tyypillä ole enää sanottavaa merkitystä, kunhan se nyt ei ihan kapeajalaksinen kilpareki ole. Tavallinen leveäjalaksinen retkireki kulkee kevyesti koirien tallaamassa kiekkerössä, edellyttäen tietysti, ettei siinä kuljeteta satojen kilojen edestä luksustavaraa, vaan ainoastaan erämiehen perusvarustuksen ja koirien muonan. Jalasreki jopa littaa tassunjäljet mukavasti pakkasen kovetettavaksi, jos vaikka paluumatka osuu samalle uralle, kuten usein käy. Kevätsoseessa uskon, että toboggan on joka tilanteessa lyömätön, sillä sose ei tallaudu; se on puuroa se.

KOIRAT OVAT TÄRKEIMMÄT JA TIETYSTI ROTU
Syvässä lumessa kulkemisessa kaiken A ja O on koirissa, sillä ne siinä rypee, ei reki.
Mikä olisi paras koirien lukumäärä valjakossa? Teoriassa tietysti suurin mahdollinen. Ainoa vika on vain siinä, että standardierävarustus on vähintään kahden viikon vehkeet, siis myös kahden viikon koirien muona. Reen paino suhteessa koirien lukumäärään pakottaa jonkinlaiseen optimiratkaisuun. Itse ajan seitsemällä koiralla, mutta luulen, että yhdeksän on optimi. Siinä ei ole niin nuukaa vaikka joku koirista pikkuisen hellittelee välillä. Seitsemän koiran valjakossa kukin joutuu pistelemään parastaan koko ajan. Viiden porukassa pitää jokaisen olla tosi kova koukku. Siinä eivät pikkuruiset nartut oikein enää sovi joukkoon. Kolmella ajokkaalla liikuttaessa kuskin on vaikeissa paikoissa oltava neljäntenä ajokkaana, ja muu matka juostava reen perässä ohjauskaaresta kiinni pitäen. Kokemuksesta voin kertoa, että tämä jälkimmäinen on musherin kannalta vähiten palelemista aikaansaava vaihtoehto.
Olen joskus yrittänyt auttaa koiria hiihtämällä edessä aukaisten uraa. Tämä on hyvä systeemi, jos reissulla on kaveri mukana, siis toinen reen perässä. Poikani Tapsan kanssa tämä on pelannut hyvin. Yksinään liikuttaessa homma ei pelaa, sillä koirat havaitessaan kuskin lähtevän karkuun innostuvat liikaa. Siinä helpointa, eli eniten tallaantunutta uraa kulkevat riskit pyöräkoirat keventynyttä rekeä vetäen sotkevat koko muun valjakon jalkoihinsa johtajakoiraa myöten. Pahimmassa tapauksessa alkavat koirien tunteet siinä sekamelskassa kuumeta. Ja pimeätä kun sattuu olemaan, niin enpä suosittele.

Kun tuli kerran mainittua nuo riskit pyöräkoirat, niin on helppo hypätä asiassa valjastusjärjestykseen. Aloitettiin siis valjakon peräpäästä.
Tai ei aloiteta vielä. Täytyy ensin selvittää tämä rotukysymys. Toivon, ettei lukijoista kukaan pane hanttiin kun väitän, että siperianhusky on paras rekikoira syvän lumen olosuhteissa, vaikken ole muilla kokeillutkaan. Perusteluina lyhyesti: puhdasrotuinen, alkuperäinen rekikoira ei tarvitse motiivia vetämiseensä. Se vain vetää, eikä itsekään tiedä miksi, koska se istuu tiukasti sen tuhatvuotisessa perimässä. Ja motiivihan näissä puuhissa on koiran kannalta usein tuskallisen olematon. Näistä alkuperäisistä rekikoiraroduista siperianhusky on kevytrakenteisin ja soveltuu mielestäni sen vuoksi parhaiten upottaville lumille. Rotu tuottaa myös hyviä johtajakoiria.
No siis pyöräkoirat saavat olla kuitenkin keveän rodun riskeimmästä päästä, sillä niiden voimaa tarvitaan hankalissa paikoissa. Jos nyt painoa on hiukan enemmän kuin muilla, niin onpahan tallatuin jälkikin. Uroksia saisivat mieluiten olla. Kauneutta ei liioin pidä katsoa pyöräkoiria valittaessa. Voima se on joka jyllää, samoin hurjat vetohalut mieluummin kuin lennokas intelligenssi.
Pyöräkoirien ja kärkiparin välimaastoon sopii mainiosti jo nuo pienet nartut sun muut mukavat valjakkokaverit. He ovat niitä pääasiallisia uran tallaajia samoin kuin ottavat myös osaa vetämiseen kukin kykyjensä ja halujensa mukaan. Siinä marssii valjakon huomaamaton, mutta ratkaiseva runko, jonka laadusta riippuu valjakon ja täten myös muonan paino reessä. Tähän sopii aikoinaan oppikoulun historian tunneilla lukemattomat kerrat toistettu sanonta: "armeija marssii vatsallaan".
Kärkiparilta vaaditaan jo erikosominaisuuksia, sillä ne toimivat johtajakoiran lisäksi uran aukaisijoina, eli varsinaisina "uimareina". Palaan jäljempänä näihin ihannerakenneominaisuuksiin seikkaperäisemmin. Nyt lyhyesti sanottuna kärkiparilta täytyy löytyä kinttuja ja selkää. Joku voisi vaikka sanoa, että aletaan lähestyä äsken väheksymääni kauneuden katsantaa. Kun sitten vapautan tuon toisen ominaisuuden eli lennokkaan intelligenssin lisäykseksi edelliseen, niin ollankin jo päästy johtajakoiraan.

JOHTAJAKOIRAN MERKITYS
Syvässä lumessa ja ylipäätänsä tiettömissä erämaissa liikuttaessa johtajakoiralta vaaditaan niin paljon, että siitä ei kukaan pysty oppituntia pitämään. Hyvä johtajakoira voisi itse sen tehdä. Niinsanottuja avoimen kentän johtajia ei synny kuin sieniä sateella. Ainoastaan tuurilla voi päästä sellaisen omistajaksi. Itseäni pidän tosi hyvän onnen kulkurina, sillä valjakossani on kaksi avoimenkentän johtajaa.
Kun tässä johtajakoira-asiassa siis en osaa ketään neuvoa, tyydyn kuvailemaan johtajakoirieni työskentelyä syvässä lumessa.
Heistä kokeneempi on narttu, lempinimeltään Piegga. Hän on itseään säästävää tyyppiä oleva erittäin itsenäinen ja älykäs metsän eläin, ei kovin koiramainen. Tavallisesti nykyisin annan hänen rauhassa pihistellä voimiaan jossain valjakon puolivälissä.
Innokkaampi, nuorempi, ja 100%:sesti palvelushaluinen johtajauros Kare painelee useimmiten keulassa. Hänellä on taipumus nauttia haasteiden vastaanottamisesta ja siksi intoa riittää avata uraa umpiseen tunnista toiseen. Karen reitinvalintakyky ei ehkä ole yhtä huippuunsa hiottua kuin Pieggalla, mutta maaston muistamiskyky on sitä luokkaa, että tämä meidän Nimetön Kaira alkaa olla melko tarkkaan kartoitettuna hänen päässään eli korvien välissä, niinkuin huskypiireissä pruukataan sanoa. Karen fyysisen väsymyksen ensioireet ovat, kun hän ei enää jaksa pitää jatkuvaa kontrollia reitinvalinnassa, vaan alkaa ottaa kiintopisteitä, kuten etäällä oleva puu tms., ja ohjaa valjakkoa niiden mukaan. Henkinen suorituskyky väsymyksen myötä putoaa siis pykälää alemmalle tasolle. Tällöin saa Piegga astua remmiin. Hänellä on silloin tapana aivan liioitellen osoittaa että "antaas kun täti näyttäämiten mennään"! Ja niin mennänkin.
Parijohtoakin olen kokeillut, mutta siitä ei tule mitään. Silloin Piegga valitsee tassujensa alle lumesta parhaat paikat ja Kare sen kun vaan kohteliaasti väistelee vanhaa rouvaa eikä vetämisestä tule mitään. Tiheässä metsässä he menevät eri puolilta puuta. Siis mitä useampi kokki sen huonompi soppa.

Viime talvena Kare oli johdossa useammin, sillä hän pitää yllä parempaa vauhtia.
Keväisin, parhaiden hankikelien aikaan meillä on tapana ajella näitä maita ympäri runsaanpuoleisesti. Tällöin johtajakoirat keräävät muistiinsa reittejä, joita he sitten upottavan lumen aikana käyttävät hyväkseen. Se helpottaa ajatustyötä kun kaikki energia tahtoo kulua kahlaamisessa.
Hyvä johtajakoira on parempi reitinvalitsija maastossa kuin ihminen. Olen alkuaikoina saanut monet kerrat kiroillen manata itseäni, kun olen pitänyt oman pääni, vaikka koira olisi välttämätä halunnut mennä eri reittiä.
Tähän sopii tuo kaikille tuttu George Attlan aforismi: koira on aina oikeassa.

KOIRA ON AINA OIKEASSA
Viime talvena sattui metka tapaus, joka todisti tämän 100%:sesti, vedenpitäväksi lainalaisuudeksi.
Oltiin Kariseljästä lähestymässä Loue-aapaa. Siinä kohtaa missä Alakarin oja alkaa aavan ylänurkassa, kulkee meidän edellistalvien reittimme. Kare alkaa noin 400 metriä liian aikaisin kaartaa oikealle Alakarin ojan yli. Ajattelen, että hyvä on, olkoonkin, että koira on aina oikeassa, mutta nyt et kyllä ole. Jokaiselle säännölle täytyy löytyä poikkeus. Käsken siis hänet palaamaan alkuperäiselle suunnalle. Hän ikäänkuin kohauttaa olkapäitään ja sanoo: "Hyvä on mennään sitten". Mennään rauhassa 400 metriä ja melkein aavan reunassa makaa reittimme yli syysmyrskyjen kaatama iso kelo sarvihaaraiset oksistot mahtavana barrikaadina edessämme.
Mistä pirusta sinä tuon tiesit? Eihän sitä näkynyt. Ei kaatunut kelo haise.
Koira on aina oikeassa, koska hänellä on parempi tuuri kuin ihmisellä!

KOIRAN OPTIMIRAKENTEESTA
Valjastusjärjestyksestä tuli vielä mieleen eräs seikka. Jos vain on mahdollista, on hyvä sijoittaa valjakkoon peräkkäin koirat, joilla on sama askelrytmi. Silloin ne astuvat toistensa jälkiin ja säästävät voimiaan. Näin sudetkin tekevät, Sen kaikki tietävät. Itse olen niitä maastossa seuraillutkin. Enkä usko, että ne astuvat toistensa jälkiin ihmisiä hämätäkseen, niinkuin jotkut väittävät. Kysymys on vaivan ja energian säästöstä. Sudet ovat varmaankin kulkeneet näin jo aikoja ennenkuin "tappajapeto" homo sapiens uskaltautui näille kairoille.
Susiin onkin varsin sopiva verrata huskyjamme, kun alan puida tärkeimpiä rakenneominaisuuksia syvässä lumessa kulkemisessa.

Mainitsin pitkät, hyvin kulmautuneet raajat ja pitkän selän. Tassuthan ovat melkein kaikilla huskyillamme isot niinkuin pitääkin. Yhdessä tärkeässä kohdassa jää huskymme lumirajan pohjoispuolella eläville susille auttamatta toiseksi. Se on lapaluun ja olkavarren välinen kulma. Sudella lapa on poikkeuksetta paremmin kulmautunut kuin huskylla. Harvoin näkee huskya, joilla kulmaukset olisivat näin hyvät. Tavallisesti kulmaus on noin 100 astetta, harvemmin 110 astetta.
Kysymys on kuitenkin tärkeimmästä rakenneominaisuudesta umpihangessa. Tällä tavalla rakennetuilla eturaajoilla koira "uidessaan" kiipeää lumen pintaa kohden samalla aikaa takajalkojen antaessa potkuja löysästä lumesta. Välttämätön ominaisuus nimenomaan johtajakoiralle ja kärkiparille. Vaikka olisi superkulmautuneet takaraajat, niiden voimakkaista potkuista ei ole mitään hyötyä jos etupää ei osaa "kiivetä". Tällainen koira tuiskahtaa nenilleen eikä hommasta tule mitään.
Helpoin tapa huomata koirasta tämän asian oikea laita on, kun hän vapaana ravatessaan riiputtaa päätään, kuin susi. Kysymys ei ole luihusta luonteesta eikä flegmaattisuudesta, vaan yksinkertaisesti pään pystyssä pitämisestä tulisi niska kipeäksi.
Lumettoman alueen susieläimillä, kuten kojootilla, shakaalilla, dingolla etukulmaukset eivät ole pohjoisten susien luokkaa. Ilmeisestikin niiden suurempi lapakulma ei vaikuta juoksunopeuteen kotiseutujensa tukevilla maapohjilla. Siinä näyttelee selkä ja takaraajojen kulmautuneisuus pääosaa. Vinttikoiran rakenne lienee kouriintuntuvin esimerkki tästä.
Voidaan verrata tämän ominaisuuden esiintymistä muillakin eläimillä. Esimerkiksi ahmalla ja kissaeläimillä, jotka kiipeilevät puissa, lavan ja olkavarren kulma on selvästi parempi kuin susieläimillä. Ahma on tunnetusti parempi lumessa kulkija kuin susi.

JOUSTAVA VÄLIKÄMMEN ON TÄRKEÄ
Tärkeä rakennetekijä on myös joustava välikämmen. Tätä ominaisuutta tarvitaan erityisesti seuraavanlaisissa lumiolosuhteissa.
Kovien keskitalven lumimyrskyjen tuulensuunta mallaa toisinaan hyvin yhteen joidenkin pitkien ja kapeiden jänkäreikien kanssa. Näissä tuuli ahtautuu ja sen voimakkuus entisestään lisääntyy. Tuloksena on usein puolikantava kuori. Tuiskujen jälkeen kannattaa tämä huomioida reitinvalinnassa. Se jouduttaa melkoisesti. Nämä olosuhteet ovat rekikoirien rakenneanalyysinä superluokkaa. Joustavan välikämmenen, isojen tassujen, hyvin kulmautuneen etuosan ja takaraajojen, pitkän, voimakkaan selän lisäksi on olemassa vielä melkoinen määrä pieniä rakenteellisia yksityiskohtia, joita ei ymmärrä tiedostaa. Yksi seikka on myös koiran käytännöllinen äly. Joku on mestari pysymään pinnalla. Toinen menee läpi kuin kivi, vaikka molemmat saisivat erikoisnäyttelyssä ykkösen. Tällaisella kelillä saisi jokainen valjakon koira olla superpinnallapysyttelijä. Nimittäin edellä mainittu puolikova kantaa reen, samoin myös suksimiehen. Ongelmana ovat tällöin koirat, joita se ei kohota.
Lukijoista Sinä, joka onnellisesti omistat yhdeksän huippuluokan "pinnalla pysyttelijää", voit rauhassa viitata kintaalla tässä tarinassa aiemmin kuvailemalleni joka miehen ulottuvissa olevalle kirjavalle koirakavalkaadille, jollainen itsellänikin on. Tulevaisuudenhaaveeni tavoittelevat kyllä edistystä.

Viime talvena joukkomme eteni jängällä urhoollisesti siten, että johdossa oleva Kare ja perässä tuleva reki pysyivät hangen päällä ja koko välisakki poukkoili ylös-alas vaihtelevalla menestyksellä, parhaansa tosin yrittäen.
Karen kykyä voittaa edukseen tuo ohut kuori, on ilo katsella. Hän levitää jalkansa äärietäisyydelle toisistaan, notkistaa polvensa ja kyynärpäänsä, harittaa varpaansa, ja koko yleisvaikutelma on, että hän ryömii maha viistäen hangen pintaa.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä tänä talvena miten Karevaarin tyttären tytär Saga selviytyy kunhan olosuhteet tästä vähän monimutkaistuvat.

LUONTEEN MERKITYS
Kyky pysytellä lumen pinnalla on myös paljolti luonnekysymys, niinkuin monessa muussakin. Hellyydenosoituksissaan joku husky tönäisee isäntänsä selälleen lumihankeen ja nuolee naaman läpimäräksi. Toinen tulee taas hellästi kyhnyttämään, kuin kissa. Molemmat ovat mielestäni täsmälleen yhtä rakastettavia, mutta toinen pysyy paremmin hangella. Lukija arvaa kyllä kumpi. Jostain ihmeen syystä narttuväki osoittaa suosiotaan noita kyhnyttelijöitä kohtaan. Olisivatkohan ensinmainitut niitä tanssilattialla varpaille tallojia?

KIIRUHDA HITAASTI ERÄMAASSA
Tärkeä asia tässä lopuksi vielä. Erämaassa umpista aukova valjakko on aina fyysisesti ja henkisesti lujilla. Useasti saa olla iloinen, että ylipäätänsä lainkaan liikutaan eteenpäin.
Tavoiteajattelu on ehdottomasti jätettävä sivilisaatioon. Jos koirat selvästi osoittavat väsymyksen merkkejä on parasta ruveta välittömästi katsomaan asentopaikkaa. Huomenna on uusi päivä. No jos nyt kuitenkin sattuu parin kilometrin päässä sijaitsemaan vanha laavunpaikka valmiine riukuineen ja osin polttopuineenkin, niin puristan kyllä tuon matkan niistä irti. Eikä siinä muuta tarvitse sanoa kuin:"Ei ole enää pitkästi niin päästään syömään".
Jo lähdettiin taas, ja viimeistään puolen kilometrin päässä koirat muistavat vanhan yöpymispaikan ja yleensä silloin otetaan loppukiri lumen pöllytessä.