Metsän eläimillä ei ole tapana antaa nimiä kairoille. Siksi minullakaan ei ole nimeä. Ihmisen kiinnostus ei ole ulottunut tänne. Muutama uskollinen kulkija on selkämaitani samonnut ja aapasoitani rämpinyt. He ovat niitä hiljaisia väärtejäni, joita ei näy eikä kuulu, eivätkä jälkensä vuotu. Havaittavimmin ihminen näyttäytyy metsissäni sydäntalvella, jolloin porot kootaan erotuksia varten. Jonain huurteisena aamuna maailma on äkkiä moottorikelkan ääntä täynnä. Poroja pyörretään ympäri ja kootaan tokaksi, joka sitten ohjaillaan pois meheviltä jäkälälaitumiltani taas kerran. Meteli lakkaa aivan yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Seuraava tuisku pyyhkii jäljet. On hiljaista taas.

Tässä kaikki mitä olen ihmisestä nähnyt. Tiedän kyllä paljon enemmän. Iso Ruma Korppi on kertonut minulle näkemäänsä ja kuulemaansa pitkillä reissuillaan. Mutta siitä tuonnempana. Ihmettelette miksi aloitin tarinani ihmisestä. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi Teitä kohtaan, Hyvät lukijat.

ASUKKAANI JA HEIDÄN KOTIKENTTÄNSÄ
Tunnusomaisimmat asukkaani ovat selkämaitten mahtavat puut. On suuria petäjiä, vanhoja aihkeja, keloja, mutta eniten omaleimaisuutta antavat kuitenkin kuuset. Ne ovat jättiläisiä, vanhoja harmaapartoja, yksi-, kaksi-, kolme-, neljä-, jopa viisilatvaisia kynttelikköjä. Puut ovat juuri sopivan harvaskeltaan toisiinsa nähden niin, että näkyväisyys metsässä on pitkä. Maa kumpuilee hiukan ja kaikkea peittää paksu, pehmeä jäkälä- ja sammalmatto.

Siellä täällä näet uskomattoman kokoisia männyn juurakkovanhuksia ja maaliekoja. Ne ovat peräisin ajalta noin tuhat vuotta sitten, kun näillä mailla vallitsi lämpimämpi ilmasto. Salaman synnyttämät palot ovat ajan saatossa sitten uudistaneet näitä metsiä pikku hiljaa omaan tahtiin. Muistoina ovat säilyneet nuo juurakot, joihin tässä myöhemmän ajan hyisemmässä ilmassa, ajan hammas on liian tylsä. Näiden voimakkaat suonikkaat käsivarret kohottavat tervehdyksen kaikille metsän hiljaisille. Ne hohtavat hopeaa, hopeinen jäkälämatto taustanaan. Siinä tummat syvänvihreät kuuset vaiteliaina. Oksat ulottuvat maahan asti. Niidenkin partakarvoissa hopean vivahde.

"Jo on hopeaa", tuumaa Iso Ruma Korppi, ja heläyttää hopean. Väittää, että tämmöistä metsää ei ole koko Suomen maassa. Joskus on kyllä kuulema ollut, sillä yhdessä hyvässä kirjassa kerrotaan paikasta nimeltä Impivaara. Mihin lie kadonnut Impivaara?

Täälläkin asustaa karhuja. Tosin vain muutamia. Tässä syksyllä yksi karhuistani penikoineen osui kuulosille tuon uuden Ivalon-Matin väärtin kanssa. Hänelläkin penikkansa mukanaan. Ei uskaltanut luottaa näin uutta väärtiksi, vaan röhkäisi penikalleen poistumiskäskyn. Näätä on hyvin lukuisa asukas metsissäni, että täytyy erikseen mainita. Erikoisesti korostan kuitenkin metson esiintymistä alueellani. Ison Ruman Korpin mukaan kun metso on kovasti vähentynyt Suomesta ja lapista. Täällä niitä on, ja tosiaan on. Varmasti ne viihtyvät vanhoissa havumetsissäni. Vakituisia soidinpaikkoja on pitkälti toistakymmentä. Vanha Väärti Paavo Herva Rovaniemelta on ottanut selvää paikallisten - esityisesti Kutturan kylän - asukkaiden perimätiedon mukaan sijaitsevista soidinpaikoista. Havaintojen mukaan kaikki ovat edelleen käytössä. Eräällä paikalla peräti tusinan metson tokka päätti antaa esityksen vanhalle väärtilleen.

Jos kertoisin kaikista asukeistani yksityiskohtaisesti, tulisi tästä tarinasta liian pitkä. Luettelosta asukkaani eivät pitäisi. Olkoot nämä tällä kertaa. Kerroin selkämaiden kuusikoista, koska ne ovat seudulle tunnusomaisia ja ainutlaatuisia. Korostan metsää myöskin tärkeytensä vuoksi. Itse asiassa, vaikka alueestani on yli 2/3 jänkää, ja metsää on loppujen lopuksi hyvin vähän, on metsä kuitenkin kaikkien koti täällä. Ilman näitä kuusikoita ja harvoja männiköitä ei olisi paljon elämää tässä kairassa eli minussa.

KAIRAN OMAKUVA
Jos kiipeät jollekin Lemmenjoen kansallispuiston eteläisimmistä huipuista, kuten esimerkiksi Jänispäät, Sallivaara tai Sallitunturi, ja annat katseesi hiljalleen vaeltaa taivaanrannassa, näet koillisessa Morgan Viibuksen jyhkeän valtakunnan. Pohjoisessa poimuilevat vaihtelevina Marastotunturien laet. Länsisuunnassa levittäytyy eteesi laaja, monimuotoinen ja vaikuttava erämaa avarine aapineen, selkämaineen ja vaaranlakineen, taustanaan Peltotunturi ja Norjan puolen paljaat tunturilaet. Viimein käännyt katsomaan etelään päin. Silmäsi kohtaa rannattomien metsien ja jänkien maan, joka vailla taustaa tuntuu jatkuvan loputtomiin. Katseesi pysähtyy lepäämään tähän rauhoittavaan näkökulmaan. Unohdut siihen hetkeksi. Siinä olen minä.

Pohjoisreunani polveilee Ivalojokea pitkin. Lännessä on rajana Inari-Kittilä maantie, joka toimii myös Lemmenjoen kansallispuiston rajana. Idässä on Kutturan kylästä etelään kulkeva poroaita eli Sallivaaran ja Hammastunturin paliskuntien raja. Eteläistä rajaa on vaikeampi suoraan määritellä. Jos ei talousmetsiä eikä Porttipahdan tekoallasta olisi, voisi tämän alueen sanoa jatkuvan melkein yhtä loputtomiin niinkuin Sinusta tuolla laella seisoessasi tuntui. Tänäpäivänä raja tulee vastaan kuitenkin paljon lähempänä.

Sallivaaran paliskunnan maat rajautuvat kunnanrajaan ja ovat tärkeä porojen talvilaidunalue. Ivalojoen pohjoispuolella palkisen raja kulkee Kutturasta Juntinojalle melkeinpä suoraviivaisesti. Pääosa Sallivaaran paliskunnan alueesta on Lemmenjoen kansallispuistoa.

Minä, Nimetön Kaira, olen vuosikaudet kyhjöttänyt tässä suuren suojelualueen kyljessä vailla suojelua. Silti on luonnon koskemattomuus säilynyt täällä täydellisenä. Paras esimerkki siitä on monien asukkaitteni hyvä viihtyvyys metsissäni. Riittäköön kehumiset.

KUUSIÄIJÄN NENÄ
Erään selkämaani korkeimmalla kohdalla asuu monihaarainen kuusiäijä. Ylimpään latvoistaan hän on kasvattanut melkoisen pallomaisen havupehkun, niinkuin äijän nenän. Tuo on hiukan korkeammalla kuin muut lähikuusten latvat. Tuossa joulujen jälkeen eräänä kuuraisena päivänä kyhjötimme Ison Ruman Korpin kanssa kovassa pakkasessa ja joutessamme ihailimme tuota isoa hopeapalloa. Äkkiä se alkoi punertaa.

"On tainnut äijä glögistellä jouluna reippaanlaisesti", tuumi Iso Ruma. "Kyllä on vain tainnut palelluttaa nokkansa" sanoin minä. Puna voimistui vielä hieman. Sitten se alkoi vaaleta hiljalleen, kunnes kohta katselimme taas huurteista huippua.

Leikkiähän me vain haastoimme lämpimiksemme. Tähän me tulemme joka vuosi katsomaan kevään ensi merkkiä. Korppi kutsuu äijää Petteri Punakuonoksi. Mistä lienee tuommoisenkin nimen löytänyt. Äijä näkee auringon jo toista viikkoa aikaisemmin, kuin almanakka ilmoittaa, väittää Ruma.

KUOLEMANTUOMIOKO ODOTTAA?
Kaikille tarinoille täytyy löytyä loppu; niin tällekin. Toiset sanovat sokeri pohjalla. Minun täytyy sanoa, että sakka pohjalla. Iso Ruma Korppi on onkinut tietoonsa, että täällä aloitetaan metsän hakkuut vuosina 1987-88, ja niiden kuulema pitäisi jatkua aina vuosisadan loppuun asti. Tielinjoja on jo suunniteltu. Mitään ei ole kyllä vielä tehty.

Yhtenä päivänä iskimme Korpin kanssa viisaat päämme yhteen ja rupesimme miettimään, että millä tuon kuolemantuomion saisi armahdetuksi, tai vaikkapa muutettua edes ehdonalaiseksi. Kahdestaan me emme kyllä pysty mihinkään. Omista asukeistamme ei ole senkään vertaa. Nuo hiljaiset väärtimme auttavat varmasti, mutta ei sekään riitä. Korppi tiesi kertoa, että Sallivaaran paliskunnan poromiehet ovat kyllä yksimielisesti meitä auttamassa, mutta hekään eivät ole niitä, jotka lähtisivät vetämään tätä hommaa.

Päätimme siis tehdä tämän tarinan ja lähettää sen Suomen Luonto-lehteen. Tiedämme, että tätä lehteä lukee juuri se porukka, joka parhaiten tietää ja taitaa tämäntapaisia asioita. Korppi käväisi Ivalon-Matissa uusimman väärtin Petri Kangasvuon kämpällä ja käski pistää tämän paperille ja lähettää postissa oikeaan osoitteeseen. Se kävi sopivasti, kun ne ovat tuon Korpin kanssa molemmat samanlaisia kulkukoiria.

Kysyin siinä Isolta Rumalta, että mitä jos tämä homma ei onnistu? Jos Petteri ja kaikki muut lyödään maahan. Omilta asukkailta viedään koti. Mihin he? "Sitä mie en tohi jäädä kahtomaan", siihen Korppi. "Lennän Pohjoisnavalle". "Otatko kyytiläiseksi sieluni siivillesi, jos lankean loveen", kysyin. "Jovain otan", lupasi Ruma. "No mitä me siellä Pohjoisnavalla?" Siihen Korppi: "Rupiamme oottelemaan, että viimeinen taloudellisesti kannattava grogijää on louhittu altamme" "Entä mitä sitten?" Siihen se vastas, että se on jo toinen tarina sano joku Kipling. Kaikkea se keksii. Mutta sen arpisella nokalla kimalteli jotain hopiaa. Oiskohan ollut kuuraa? Vaiko kyynel? Saattoi olla vain kuuraa.

terveisin Nimetön Kaira

   

Hakkuut suoritettu 2004