Koiramaailman kummallisuuksiin kuuluu, että monet rodut ovat nykyään eri näköisiä kuin vuosikymmenten takaisissa kirjoissa esiintyvät samojen rotujen edustajat ovat. Eikä vain se riitä, vaan maailmalla kulkee erinäköisiä, samanrotuisia koiria, joita ei pikipäin samoiksi roduiksi tunnista. Mikä on ollut syynä tähän kirjavuuteen, sillä kaikki rakennetyypit/mallit eivät voi olla tarkoituksenmukaisia?

Monien käyttörotujen harrastajien keskuudessa on puhuttu vakavasti kahtiajaosta näyttely- ja käyttölinjoihin. Samalla on myös keskusteltu ulkomuodollisten seikkojen ylikorostumisesta, luonteen muuttumisesta ja käyttöominaisuuksien hiipumisesta sekä perinnöllisten sairauksien lisääntymisestä ym. muista ongelmista. On myös heitetty ajatus, että rotumääritelmiä olisi tarkoituksellisesti muokattu aina vain yksityiskohtaisemmin ulkomuodon pikkufinenssejä korostaviksi ja kulloisinkiin tarpeisiin ja muotivirtauksiin sopiviksi.

Seikka, joka sai minut pohtimaan asiaa ja tutkimaan sitä, oli Tapio Eerolan Koiramme-lehden palstallaan esittämä toteamus, että koirakansan syvissä riveissä kiertää sitkeästi huhu, että siperianhuskyjen kohdalla juopa on syvä ja leveä. Maailmalla, missä kanta on etupäässä näyttelylinjaa on käyttölinjainen koira lähinnä kummajainen, mikä tietenkin panee ihmiset ajattelemaan, että nämä ovat huonompaa laatua. Suomalainen siperianhuskypopulaatio on taas suurimmalta osaltaan rodunomaista ja hyvää, toiminnallista, sekä rekikoiratyöhön kykenevää tyyppiä. Se arvostavatko ulkomaiset yleistuomarit ja allrounderit suomalaista siperianhuskya on enemmänkin asennekysymys ja koulutuksen sekä tiedon puutetta. Syy, miksi niissä näyttelyissä, missä ulkolainen tuomari (usein etelä- tai itä-eurooppalainen, etelä-amerikkalainen tai USA:lainen) arvostelee siperianhuskyt, harvoin näkee toiminnallista tyyppiä olevaa siperialaista, johtuu tietysti siitä, etteivät suomalaiset näytteilleasettajat halua esittää koiriaan epäpäteville ulkomuototuomareille, tietäen etteivät koiransa kuitenkaan seiso voittajan pallilla. Tämän todistaa mm. kuuluisan espanjalaisen ulkomuototuomarin (nimi jääköön sanomatta) arvostelu: "Tyypillinen käyttökoira. Ei kauneuskilpailuja varten." (Laatuarvostelu 3 palkinto!) Tuomarin asia ei ole sanoa mikä koira on näyttelyjä varten ja mikä ei. Hänen tehtävänsä on arvostella koiraa sen suhteessa rotumääritelmään!

Mutta onko siperianhuskyn rotumääritelmää muutettu näiden vuosikymmenten aikana niin radikaalisti, että eteläeurooppalaiset näyttelysiperialaiset vastaavat paremmin rotumääritelmän vaatimuksia, kuin toiminnallista tyyppiä oleva rekikoira-siperialainen? Vai onko kahtiajaon syyt muualla?

ONKO ROTUMÄÄRITELMIEN MUUTOKSET SYYNÄ KAHTIAJAKOON?
Rotumääritelmät on laadittu siksi, etteivät kasvattajat tai ulkomuototuomarit saisi liikaa valtaa muovata rotua omien mieltymystensä mukaisesti. Rotumääritelmiä tulee siten pitää kasvattajien ja ulkomuototuomarien ohjenuorana, reseptinä ihanteesta, meille annettuna kirjattuna tavoitteena. Siksi tutkin siperianhuskyn rotumääritelmän eri versioita, joita kertyy menneiden yli kuuden vuosikymmenen ajalta viisi. Ensimmäinen vuonna 1932 vahvistettu rotumääritelmä on varsin suppea ja lyhytsanainen, kuten sen ajan henkeen kuului, mutta sisältää jo kaiken sen oleellisen tiedon, mitä oli olemassa ja mihin jalostuksessa tulisi pyrkiä. Vuonna 1938 ja 1941 ei rotumääritelmään tehty kovin radikaaleja muutoksia. Lähinnä painorajat alenivat, sillä samoihin aikoihin oli laadittu rotumääritelmää myös alaskanmalamuutille, jonka tuli olla raskaampi ja painavampi näistä kahdesta rekikoirarodusta. Vuonna 1941 siperianhuskyn standardi sai jossain määrin monisanaisemman, selittävämmän ja "vertailevamman" muodon. Olennaista on, että tämä kolmas, vuonna 1941 hyväksytty määritelmä oli voimassa KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA, aina vuoden1971 loppuun, jolloin Suomessakin oli ollut siperianhuskyja jo yli kuusi vuotta. Vuoden 1972 alusta voimaantullut määritelmä on lähes sama, kuin vuoden 1941 määritelmä, joskin sananvalintaa on hieman muutettu modernimmaksi ja vertaukset muihin rinnakkaisrotuihin tai eläimiin yleensä poistettiin. Tämä tehtiin kaikkiin rotumääritelmiin AKC:n toivomuksesta.

Uusin vuoden 1991 (hyväksytty FCI ja SKL-FKK 1995) versio on sanajärjestystä lukuunottamatta täsmälleen sama, kuin vuoden 1971 määritelmä lisäyksellä: ON VIRHE, JOS KOIRA ANTAA VÄHÄÄKÄÄN RASKASLUUSTOISEN TAI YLIPAINOISEN VAIKUTELMAN. Rotumme kohdalla ei siten ainakaan rotumääritelmän muutokset ole voineet olla kahtiajaon syynä.

MISSÄ SITTEN SYY, JOS ROTUMÄÄRITELMÄ ON PYSYNYT SAMANA?
Vuonna 1930 AKC:n tunnustamisen jälkeen näyttelyissä esiintyvät siperianhuskyt olivat samoja, jotka kilpailivat menestyksekkäästi rekipoluilla ja/tai joilla retkeilykeskukset ja majatalot ajeluttivat asiakkaitaan. Näyttelymenestyksestä ei kuitenkaan muodostunut mitään ambitiota vielä silloin. Se oli vain tapa saada harvinaista ja uutta rotua tunnetuksi. Näyttelyissä käynti oli hyvin satunnaista ja ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana AKC:n myöntämän championaatin sai vain tusinan verran koiria.

Eva "Short" Seeley:n (Alyeska/Wonalancet/Chinook) ja Lorna Demidoff:n (Monadnock) vetäydyttyä 1950-luvun lopulla reen jalaksilta ryhtyivät he voimakkaasti kampanjoimaan siperianhuskya myös näyttelyrotuna. Kerrotaan, että heillä oli keskenään kova kilpailu siitä, kumpi onnistuisi kasvattamaan kauniin symmetrisesti värittyneen musatavalkoisen ja sinisilmäisen siperianhuskyn. Hyväluonteisena, eksoottisena ja erikoisena rotuna siperianhusky koki räjähdysmäisen suosion ja se aiheutti valtavan kysynnän tarpeen. 1960-luvun alusta 1970-luvun puoleenväliin, noin viidentoista vuoden aikana rodun vuosittaiset rekisteröinnit USA:ssa NELIKYMMENKERTAISTUIVAT (40 x !!! 500 > 20.000)

Jalostukseen käytettyjä näyttelyissä paljon voittaneita koiria ei sen ajanjakson aikana useinkaan enää käytetty rekikoirina valjakoissa, sillä rotu oli saanut käsiteltävän ja miellyttävän luonteensa takia myös erittäin hyvän seurakoiran maineen, eikä AKC vaatinut käyttörodun (Working-group) muotovaliolta silloin, niinkuin ei nytkään, minkäänlaista rodunomaista koetta. Kun pentuja tuotettiin suuria määriä seura- ja lemmikkikoiriksi, ei kiinnitetty huomiota rodun käyttötarkoituksenmukaiseen ulkomuotoon, eikä käyttöominaisuuksiin.

Ihmisen hoivaamisviettiä ruokki ja ruokkii edelleen myös eläimen "teddykarhumaisuus", tietynlainen pyöreys ja pörröisyys, jolloin tämäntyyppinen ulkomuoto hyvin usein lisääntyy suosituissa roduissa. Koska koira on hyvin muunteleva eläin, voidaan lähes kaikista roduista "muovata" (=jalostaa) pehmolelun kaksoisolentoja. Suursuosio on mitä ilmeisimmin ollut rotumme kohdalla hyvin suuri negatiivinen tekijä ja kahtiajaon alkuunpanija, sillä varsinaisesti silmälle näkyvää rakenne-eroa alkuperäisiin kantakoiriin (väri-ihannointia kylläkin) ei vanhojen kuvien perusteella voi havaita ennen 1950-luvun puoltaväliä.

ULKOMUOTOTUOMARITKO OSASYYLLISIÄ?
Ulkomuototuomareille on vuosien kuluessa muodostunut koirien kauneusihanteeksi ylpeä olemus, komeus ja/tai uhkea turkki - tietynlainen "glamour". Tavallisen näköinen ja/tai epäsymmetrisen värinen rodun edustaja ei yleensä pärjää kakkien rotujen tai kansainvälisissä koiranäyttelyissä. Koiran "asukokonaisuuden" täytyy miellyttää ulkomuototuomarin silmää. Monen rodun kohdalla näyttävyyttä on saatu aikaan puhtaasti turkkia muotoilemalla, trimmaamalla eri tavalla kuin ennen tai föönaamalla se mahdollisimman kuohkeaksi ja pöyheäksi. Onhan todettu, että LÄHES KAIKKIEN kahtiajaettujen käyttörotujen näkyvin ero on turkin pituus ja runsaus (kesälläkin!), myös siperianhuskylla. Runsaan turkin alle ja hyvällä trimmauksella voi helposti myös peittää virheitä. Jos koira taas on lyhytturkkinen, saadaan "näyttävyyttä" aikaan valitsemalla jykevämpiluustoinen roduna edustaja näyttelyvoittajaksi.

On esitetty myös kysymys: Onko voimakkuuden ja kestävyyden suhde nykykoirissa kohdallaan? Useilta roduilta edellytetään kestävyyttä, mutta raskas luusto ei ole kestävä, kuitenkin näyttelyissä pärjää vahvempiluustoinen yksilö paremmin! Rotumääritelmät yleensä ilmaisevat luuston laadun sanoilla "vahva" tai "vankka" , jolloin sitä usein pyritään korostamaan ja jalostamaan koirasta mahdollisimman suuriluinen. Taitaa olla hyvin harvinaista, että käyttörodulla luuston vahvuus kuvaillaan sanalla "kevyt". Muistettava on, että kevytkin luusto voi olla "vahva" ja "vankka".

ENTÄPÄ HANDLERIT, ONKO VIKA HEIDÄN?
Koiran ammattitaitoinen esittäminen useimmiten koituu koiralle eduksi verrattuna muihin samanrotuisten keskivertoesittäjiin. Näin "tavallisen" näköiset, mahdollisesti erittäinkin rotutyypilliset yksilöt syrjäytyvät. Ei ole vielä kyse "tyyppierosta" vaan "esiintymisasun" ja " esiintymistaidon" erosta. "Esiintymisasun" erilaisuudesta ei kuitenkaan ole pitä matka tyyppieroon, mikäli "hienon asun" alla on jossain suhteessa liioiteltu tai puutteellinen kokonaisuus.

ROTUMÄÄRITELMÄN VIRHEELLINEN TULKINTA
Minkä tahansa rodun eräänlaisena "toimintayksikkönä" voidaan pitää rotujärjestöä, rodun ulkomuototuomareita ja rodun harrastajia. Rotujärjestöt ovat tässä tärkeimmässä osassa, sillä niiden tehtävä on pitää huolta edustamistaan roduista kokonaisuutena. Mikäli rotu kuuluu ns. käyttökoiriin, on kiinnitettävä huomiota myös rodun käyttöominaisuuksiin ulkomuodon lisäksi. Rotujärjestöjen tehtävänä on kasvattajien yleis- ja jalostusneuvonnan lisäksi myös kouluttaa ulkomuototuomareita, jotta he osaisivat ottaa arvosteluissaan huomioon ne seikat, jotka edesauttavat rodun säilymistä myös käyttötarkoitukseensa sopivana. Rotujärjestöjen vaikeimmaksi tehtäväksi muodostuukin selvittää tuomarioppilaille, mikä on rotumääritelmän oikea TULKINTA, jotta koiran ne rakenteelliset ominaisuudet säilyvät, jotka ovat käytössä tärkeitä.

Kahtiajaetuissa roduissa rotujärjestö, aktiivikäyttäjät ja ulkomuototuomarit useinkin tulkitsevat hyväksyttyä rotumääritelmää eri tavalla. Pahimmassa tapauksessa sitä muodostuu kolme eri näkemystä "oikeasta tyypistä". Miten ulkomuototuomareita maailmalla koulutetaan, on arvoitus, sillä osa tuomareista ei edes tiedä, että siperianhusky on käyttökoira - rekikoira! Miten tällainen ulkomuototuomari silloin voisikaan tehdä asiantuntevia kommentteja hyvästä rekikoiran rakenteesta?

RODUNOMAISEN KOKEEN TÄRKEYS
Maailmalla kenneltoiminnan kummallisuuksiin kuuluu myös, että kaikille käyttöroduille ei vaadita FCI:ssä eikä muissa kenneljärjestöissä rodunomaista koetta valionarvoa varten. Koirapiireissä on myös hyvin laajalle levinnyt virheellinen käsitys, ettei työkoira voi olla näyttelyissä korkealle palkittu. Siperianhuskyn kohdalla rodunomaisen kokeen kiitettävästi (REK1) suorittaminen on ollut Suomessa pakollinen muotovalionarvoa varten kohta 25 vuotta. Kiitettävän tuloksen on 90-luvulta tähän päivään mennessä saanut 260 koiraa. Muotovalion arvoa varten tarvittavat 3 sertifikaattia on samalla ajanjaksolla saanut viitisenkymmentä koiraa, näistä yli puolet on "käyttölinjaa" ja loput "näyttelylinjaa". Näyttelylinjaisia on Suomen siperianhuskykannasta noin 10%. Muotovalioiksi on tullut parikymmentä käyttölinjan koiraa suoritettuaan kilpailukokeen kiitettäväksi. Rodunomaista kilpailukoetta hyväksytysti taas ei ole saanut läpi ainoakaan näyttelylinjan koira, eikä niitä muutoinkaan kokeissa ole monta näkynyt. Toivottavaa kuitenkin olisi, että jokaisen käyttökoirarotua kasvattavan velvollisuus olisi pyrkiä jalostamaan ulkomuodollisesti rodunomainen ja käyttötarkoitukseensa kykenevä samaan yksilöön. Kaunis ulkomuoto ja käyttötarkoitukseensa sopivuus eivät sulje toisiaan pois, eivätkä ole toistensa vastakohtia, mutta niin kauan kuin toisilta käyttöroduilta vaadita rodunomaista koetta valionarvoa varten, on helppo jättää toinen osa-alue huomiotta, joko - tai!

ONKO KAHTIAJAKO PERUUTTAMATON?
Virallinen kahtiajako näyttely- ja käyttölinjoihin olisi mille tahansa rodulle katastrofaalista. Jo nyt on maailmassa aivan liikaa erilaisia rotumuunnoksia värin, koon, ja/tai karvanlaadun mukaan. Lisä olisi vain pahasta ja nyt käytettävissä oleva suppea geenipooli pirstoutuisi aina vain pienemmiksi yksiköiksi. Maailmanlaajuisesti suurin osa siperianhuskyista edustaa seurakoiratyyppiä eli "näyttelylinjaa", Suomi ja Pohjoismaat ovat tässä poikkeuksia, sillä täällä suurin osa edustaa "käyttölinjaa". Monissa Etelä-Euroopan maissa ei aina edes tiedetä siperianhuskyn olevan rekikoira, ja jos tiedetään siihen ei kiinnitetä huomiota. Ymmärrettävistä syistä siellä on varsin hankala testata siperianhuskyn käyttöpuolta, mutta eii se aivan mahdotontakaan ole. Varsinkin Pyreneillä ja Alppien seuduilla järjestetään usein rekikoirakilpailuja. Myös Etelä-Afrikassa ja Uudessa-Seelannissa on otettu hyvin vakavasti koiran alkuperäinen käyttötarkoitus ja koiria testataan, vaikkakin meikäläisittäin hyvin puutteellisissa olosuhteissa.

Rotujen uudelleen yhdistäminen on vaikea tehtävä, joka vaati kaikilta osapuolita halua saada ongelmat ratkaistuiksi. Optimistinen toiveeni on siten, että päästäisiin kaikkia kasvattajia tyydyttävään yhteisymmärrykseen niin rodun rakenne- kuin käyttöominaisuuksienkin tarpeellisuudesta rodun identiteetin säilyttäjinä ja ilmaisijoina. Käyttökoirajalostus on jatkuvaa tasapainoilua luonne-, käyttö- ja ulkomuoto-ominaisuuksien välillä, jos yksikin osa-alue unohdetaan, on pohja pois ja paluuta ei ole.

Kahtiajaon syitä on tässä lueteltu vain osa, mutta loppujen lopuksi me kasvattajat olemme kuitenkin avainasemassa. Mikäli arvostamme koiriamme siksi, että voimme naapureille kehua niiden suurista näyttelyvoitoista ja kansainvälisestä menestyksestä, olisi parempi lopettaa koko koiraharrastus. Jos taas tärkeintä meille on, että kasvattamamme yksilöt kykenevät tehtäväänsä ja ovat sen lisäksi hyväluonteisia, terveitä ja hyvinmuodostuneita, silloin olemme oikealla asialla!

sivun alkuun