Alussa oli ihminen. Hän vaelsi punottu pussukka selässään kaivuukepillä silloin tällöin maata tonkien. Maasta hän löysi juuria, marjoja ja sieniä, rannoilta simpukoita ja laskuveden kuiville jättämiä sätkytteleviä kaloja, jotka hän tyytyväisyyttä tuntien siirsi pussukkaansa. Illan tullen hän palasi perheensä luo ja jakoi saaliin heidän kanssaan. Tulikehän ulkopuolella istui koira. Se oli jälleen kerran haistanut hyvän tuoksun, ja tullut lähistölle norkoilemaan. Ihminen oli sen käynnit huomannut jo aiemminkin, eikä pitänyt sen läsnäoloa pahana. Ateriasta jääneet tähteet ihminen heitti koiralle. Ja niin koira jäi ihmisen tulikehän piiriin.

Pääsääntöisesti koira oli tyytyväinen oloonsa ihmisen seurassa. Sille riitti vain ruokapalkka ja ihmisen läsnäolo. Se seurasi ihmistä kaikkialle, minne hän meni. Ilmoitti vieraan tulosta, merkitsi haukullaan saaliin, nouti sen isännälleen, vartioi kotipiiriä ja paimensi ihmisen kotieläimiä. Ihminen sen sijaan löysi aina jotain puutteita koirasta. Niinpä hän ei halunnutkaan pitää kaikkia koiria, vaan ajoi ne pois. Ihminen piti luonaan vain ne, jotka olivat hänen mielestään oikeanlaisia ja toimivat hänen toiveidensa mukaan. Poisajetut löysivät kyllä aikanaan omat ihmisensä, klaaneistaan erotetut ihmiset, joiden seuraan ne jäivät. Ajan kuluessa eri ihmisryhmät kulkivat eri suuntiin omien koiralaumojensa seuraamina ja kulkeutuivat kauas toisistaan, muodostaen uusia heimokuntia.

Vaeltaessaan aina vain kauemmaksi toisistaan kehittyivät niin ihmiset, kuin heidän koiransa eri suuntiin ja muodostui ihmisrotuja ja samalla tietenkin ”koirarotuja”. Toiset ihmisrodut olivat pitkiä ja hoikkia, toiset taas lyhyitä ja vantteria, koiransa olivat myös erilaisia. Toiset pitkäkarvaisia ja rotevia, toiset raajavia liehukarvaisia, oli jopa ihan pieniä ja aivan karvattomiakin. Aikojen kuluessa tropiikin ihminen koirineen poikkesi arktikan ihmisestä ja hänen koirastaan niin paljon, ettei niitä samoiksi lajeiksi voinut tunnistaa.

Vuosisadat ja –tuhannet vierivät, ihminen petti, hylkäsi, orjuutti toisen ihmisen, mutta aina yhtä uskollisesti koira pysyi ihmisen seuralaisena, niin sodassa, kuin rauhan aikana. Koira oli ihmisen paras ystävä ja lohduttaja.

Ihmisen ajanlaskun mukaan tullaan 1800-luvulle. Luonnontieteiden maailmanvalloitus alkaa. Opitaan periytymisen lakeja. Vihdoin keksitään miksi koira on sellainen kuin on, ja miksi koirista ei aina olekaan tullut sellaisia kuin piti. Sen keksinnön siivittämänä ihminen alkaa jalostaa koiraa uuden tiedon ja taidon – ei enää uskomustensa perusteella. Jalostuksen tuloksia ja tiettyjen yksilöiden paremmuutta aletaan verrata niin koiranäyttelyissä kuin kaikenlaisissa kokeissa. Ihmisen tietotaito lisääntyy, huomataan, että koiranjalostuksessa sukulaisten parittaminen aikaansaa yhdenmukaisia yksilöitä, monesti myös samanlaisilla muilla ominaisuuksilla. Uusi ideologia leviää kuin kulovalkea kaikkialle maailmassa. Kehitetään uusia rotuja ja rotumuunnoksia, senhän ihminen osaa, sillä resepti on varsin helppo. Otetaan joukko tarkoitukseensa sopivia koirayksilöitä, jotka ja joiden jälkeläiset viedään koirarotukirjaan, käytetään ainoastaan näitä koiria ja niiden jälkeläisiä jalostukseen, suljetaan rotukirja, ettei väärää tyyppiä tai väriä ja vääriä ominaisuuksia tulisi enää mukaan rotuun. Karsitaan kovalla kädellä ”virheelliset” yksilöt. Jatketaan parittamalla hyvin läheisiä sukulaisia toistensa kanssa ja rotu on valmis. Syntyvän pentueen yksilöiden tuleva koko, ulkomuoto, väri ja luonneominaisuudet voidaan ennustaa, sillä tiedämme niiden esi-isät ja niiden ominaisuudet.

Voimansa tunnossa ihminen jalostaa tätä menetelmää käyttäen toinen toistaan hienompia rotuja ja koiria, joiden ulkomuodosta jo näkee mistä kennelistä se on. Kennelnimestä tulee ”brändi”. Koiranäyttelyt tulevat suunnattoman suosituiksi. Tahdotaan voittaa. Tänään voittaneen uroksen pennuilla on suunnaton kysyntä. Sitä halutaan jatkuvasti pentueen isäksi. Tätä jatkuu sata vuotta, ennen kuin tehdään ensi havainnot koirilla esiintyvistä sairauksista ja ongelmista. Miksi koira ontuu? Miksi se sokeutuu? Miksi se ei elä kuin muutaman vuoden? Miksei narttu tule kantavaksi? Miksi pentueet ovat niin pieniä? Miksi pienet pennut kuolevat yksi toisensa jälkeen?

1900-luvun koiranjalostus on tullut tiensä päähän. Tutkimukset osoittavat, että isovanhempiemme sen ajan uusimman tiedon mukaan tekemät päätökset ovat olleet alkusysäyksenä nykykoiran ahdingolle. Liian pienet perustamispopulaatiot, yksittäisten urosten liikakäyttö, insestijalostus, suljetut koirarotukirjat, tietyn ulkomuodon yliarvostus ja käyttöominaisuuksien säilyttämisen laiminlyöminen ovat aikaansaaneet geneettisen monimuotoisuuden häviämisen monissa roduissa.

Meillä on tilanteen korjaamiseen vain yksi lääke, ja se on asenteen muutos. On unohdettava vanhat opit ja käännettävä uusi puhdas sivu koiranjalostuksen päiväkirjassa. On unohdettava intohimoinen tyypin ja ulkomuodon ihannoiminen, käytettävä rodun hyviä yksilöitä tasapuolisesti asettamatta liian tiukkoja jalostuskriteerejä ulkomuodon suhteen, kiinnitettävä suurin huomio luonteeseen, terveyteen ja elinvoimaan. On ehkä mentävä kaksi askelta taaksepäin, että pääsisi taas yhden eteenpäin. Vanha sanonta ”Parempi virsta väärään, kuin vaaksa vaaraan” pätenee nykyajan koiranjalostuksessakin.

Koira on edelleen ihmisen paras ystävä, mutta onko ilmisestä sittenkään koiran parhaaksi ystäväksi?