"Tyypiltään Karjalan pystykorvat ovat hyvin erilaisia samoin kuin väriltäänkin. Niitä on kirkkaan vaaleankeltaisista aina punaisiin, ruskeisiin ja mustiin saakka. (Umpi)mustista metsämies ei pidä, sillä näitä on vaikea tiheässä metsässä nähdä, eivätkä liian yksiväriset valkoiset ole haluttuja. Mieliväri on musta, jossa on "ranssikaula" ja valkoista rinnassa ja jaloissa. Sen näkee myös lunta vasten hyvin samoin kuin metsän hämäryydessä." (Koiran kasvatus ja opetus, el.lääk. Johan Brüning, Hämeenlinna, maaliskuu 14.1945; Arvi Karisto kirjapaino)

JOHDANNOKSI
Alkulauseesta huolimatta artikkeli ei käsittele karjalankarhukoiraa vaan väriä. Miksi koirarotu on tietyn värinen, eikö jokin toinen olisi ihan yhtä hyvä - tai jopa parempi?
Tässä karjalankarhukoiraesimerkissä syy on selvä: mustavalkoinen "ranssikaula" näkyy hyvin metsästystilanteessa. Puhdas valkoinen häviää talvella, punertava tai yksivärinen musta taas syksyn hämärässä, josta johtuen rotumerkkeihin kirjattiin heti alussa "musta valkein merkein".
Ihminen on lajina hyvin visuaalisesti orientoitunut. Lisäksi ihmisen värinäkö on huippuluokkaa. Ei siten ole mikään ihme, että hänen elämäänsä hallitsevat liikkeen ja muodon lisäksi myös värit.
Koira toimii enemmänkin kuulo- ja hajuaistiensa perusteella. Näköaisti astuu mukaan kuvaan vasta, kun kohde on ihmisenkin puutteellisten aistien avulla havaittavissa. Koiran silmä on kehittynyt havaitsemaan liikkeen ja hämärässä olevan kohteen. Värien erottaminen on eläinkunnassa varsin harvinainen kyky, sillä esimerkiksi koiran silmässä on värejä erottavia tappisoluja hyvin vähän, kun taas hämärän ja kontrastin erottavia sauvasoluja on valtaosa. Uusimpien tutkimusten mukaan koiralta puuttuvat kokonaan punaista väriä aistivat tapit.
Suden suorana jälkeläisenä koira kuuluu "saalistajiin", joiden paras metsästysaika on aamu- ja iltahämärä. Siihen vuorokauden aikaan ei väri ole tärkeä, vaan kontrasti ja liike. Voisi olla mukava tietää minkä värinen koiran maailma on - tuskin kuitenkaan mustavalkoinen.

FAKTOJA
Kaikilla luonnonvaraisilla eläimillä on oma spesifinen värinsä, jonka päämäärä on suojautuminen, pelottaminen, houkuttaminen ja myös toisen sukupuolen miellyttäminen. Nisäkkäiden väritys perustuu useasti suojautumiseen tai ympäristöön sulautumiseen. Saman lajin yksilöt ovat suurinpiirtein samanvärisiä. Poikkeava yksilö (esim. albiino) on alttiimpi joutumaan joko itse saaliiksi tai sitten se epätyypillisellä värityksellään karkottaa liian aikaisin saaliinsa, eikä siten pysty hankkimaan elantoaan. Monesti nämä eriväriset yksilöt eivät selviä elämän taistossa aikuisiksi asti, eivätkä siten pääse jatkamaan sukua. Joskus lajitoverit myöskin vieroksuvat poikkeavan väristä yksilöä. Luonnonvalinnan kautta eri lajien väreistä on siten karsiutunut vähemmän toivottavat värimuodot ja ainoastaan tarkoituksenmukaisimmat ovat säilyneet. Resessiiviset värit kulkeutuvat kuitenkin eläinkannan perimässä heterotsygoottisessa muodossa, jolloin toisinaan sattuman kautta syntyy näitä epätyypillisiäkin värejä.
Koiran esi-isällä sudella on perimässään ilmeisesti vieläkin monenlaisia värigeenejä, jotka ihminen on saanut esille jalostaessaan sutta koiraksi. Osa värigeeneistä on mahdollisesti syntynyt mutaatioina koirakannassa ja puuttuvat siis sudelta. Suden värien monimuotoisuus on auttanut sitä levittäytymään maapallolla hyvin laajalle alueelle, sillä ne ovat elinalueestaan riippuen harmaanruskeita (metsäsusi), vaaleita (napasusi) tai punertavia (aavikkosusi).

SPEKULOINTIA
Ehkäpä jo kivikaudella sutta kesyttäessään ihminen on tarkoituksellisesti, mahdollisesti taikauskosta valinnut itselleen poikkeavan väriset yksilöt, pitäen niitä jumalien ja henkien merkitseminä ja siten toivottavampina kuin sudenvärisiä. Onhan tiedossa poppamiesten ja shamaanien nelisilmäiset koirat. Valesilmät näkivät tuonpuoleiseen maailmaan, eikä tavallinen ihminen saanut tämän väristä koiraa omistaa. Valitsemalla poikkeavanväriset sudet kesytettäviksi on ihminen myös kyennyt erottamaan kesyt sudet villeistä sukulaisista. Yhä vieläkin ihminen kautta maailman kavahtaa sudenväristä koiraa, eikä nykyäänkään ole monta rotua, jossa tämä värityyppi olisi sallittu, saatika, sitten rotumerkeissä ainoa toivottava.
Kivikaudesta ja suden kesyttämisestä koiraksi on kuitenkin kulunut niin pitkä rupeama, että on aivan mahdotonta saada tieteellistä vahvistusta olettamuksille. Ainoa, minkä voimme mielikuvituksen avulla uumoilla on, että ihminen pyrki pois sudenväristä nimenomaan uskomustensa ja kulttuuristen vaateittensa takia. Sudenvärinsen koiran omistaminen olisi voinut jopa suututtaa Susien Henget ja samalla manata onnettomuutta.
Ihminen, joka oli alkujaan metsästäjä, huomasi suden hyvät saalistusominaisuudet. Kesytettyään suden ja valittuaan niistä sudenväristä poikkeavat yksilöt itselleen oli hänellä mahdollisuus etsiä sopivat muunväriset koirat erilaisiin metsästystehtäviin. Voidaankin olettaa, että alkulauseen kaltaiset syyt ovat olleet myös metsästäjäkansan valinnan takana. Ne riistaeläimet, jotka ovat suden normaalia saalista, eivät varmaankaan yhtä herkästi karkkoa mustavalkoista "ranssikaulaista" koira-sutta, samalla metsästäjä on havainnut apulaisensa paremmin aamu- ja iltahämärissä. Samantapaisesti hän on voinut valita muihinkin käyttötarkoituksiinsa sopivat koirat värin perusteella. Suden kesyttäminen ja kesyyntyminen koiraksi on tuonut esiin muitakin ominaisuuksia, kuin värien kirjon. Kun oltiin päästy eroon pelottavasta sudenväristä kehittyi maanviljelys-ja karjanhoitokulttuureissa maailman eri osissa kooltaan, turkiltaan ja ulkomuodoltaan erilaisiin ympäristö- ja elinolosuhteisiin sopivimmat koirakannat.

TAIDETTA
Historiallisesti ajatellen ihminen on kesyttänyt koiran jotakin käyttötarkoitusta varten. Ensiksi metsästyskumppaniksi, sitten paimeneksi, suojelijaksi ja pienpetojen hävittäjäksi, vahdiksi jne. Ei ole ollut mitään mieltä pitää koiraa ainoastaan seuralaisena. Jopa nykyisten kääpiökoirien esi-isät palvelivat temppelien vahteina ja "lämmittiminä".
Kuvauksia näistä eri koiratyypeistä löytyy varsinkin taidehistoriasta, jossa usein kuvataan kuninkaallisia ja aatelisia metsästystilanteissa, sotatantereella tai vain muotokuvina hovin koirien ympäröiminä. Muistamme myös antiikin taiteilijoiden mosaiikkityöt ja patsaat vinttikoira- ja molossityypeistä, kauko-idän keisareiden "hihakoirat" sekä maalaukset ranskalaisten ja englantilaisten seisoja- setteri- ja spanielityypeistä sekä ajokoiratyypeistä luonteenomaisissa tehtävissään. Näissä kaikissa on viitteitä myös eri koiratyyppien väreistä - eikä ole yllättävää että "sudenväri" puuttuu.
Tuntuukin siltä, että lähes ainoa koiratyyppi, missä sudenväri on säilynyt on pohjoiset reki- ja vetokoirat, jotka tulivat säännöllisen kasvatuksen ja jalostuksen piiriin niinkin myöhään, kuin 1900-luvun alkupuolella. Näidenkin rotujen pioneerikasvattajat 1930-luvulla pyrkivät pois tästä saadakseen aikaan "eksoottisemmin" värittyneen rodun.

KOIRANJALOSTUKSEN VUOSISATA
Jalostus on ollut päämäärähakuista vasta perinnöllisten lainalaisuuksien ymmärtämisen jälkeen - siis vasta runsaat 100 vuotta. Sitä ennen jalostus perustui uskomuksiin ja perimätietoon. Käyttötarkoitukseen perustuva jalostus tuotti siihen aikaan tulosta, sillä huonosti tehtävässään toimiva koira oli auttamattomasti jalostuksen ulkopuolella. Ulkomuodollisillakaan tekijöillä ei siihen aikaan vielä ollut kovasti painoarvoa, sillä rodullisuus samassa mielessä, kuin me sen ymmärrämme, oli tuntematon käsite. Värin jalostuminen toivotunlaiseksi oli sattumanvaraista, sillä väriperinnöllisyyden mekanismeja ei vielä tunnettu. Kuitenkin yksi koiranjalostuksen kiihoke ja tavoite on arvatenkin ollut kasvattajan halu ja toive aikaansaada tyypiltään ja väriltään samankaltaisia koiria. Kunnianhimoinen pyrkimys saada myös oma nimensä koiranjalostuksen historian lehdille.
Samaan tarkoitukseen aiotut koirat olivat pikkuhiljaa jo itsestään jalostuneet tyypiltään yhdenmukaisiksi, mutta alueellisesti ja omistajan mieltymysten mukaan ne saattoivat olla hieman eritavoin värittyneitä.
Tästä löytyy esimerkki kotimaastakin. Onkin vain sattuman sanelemaa, että ensimmäiset pystykorva-aktiivit ihastuivat yksiväriseen, syvänpunaiseen ja toivoivat jalostuksen avulla voivansa poistaa kaiken valkoisuuden koirakannasta. Kaikissa sen tyyppisissä kaikenviljan metsästyskoirissa oli siihen aikaan enemmän tai vähemmän valkoista. Suomenpystykorvan kohdalla valkoisen värin eliminoimiseen meni 50 koirasukupolvea. Kun valkovoittoista koiraa ei voinut hyväksyä jalostukseen jäi se luonnonkantaisena rakkikoirana elämään, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin sai oman statuksensa pohjanpystykorvana (Mikä virheellisesti ruotsalaiseksi roduksi merkitään, sillä suurin osa nykyisestäkin kannasta on kotoisin Suomen puolelta). Siten yhdestä ja samasta peruskannasta saatiin valinnan kautta kaksi rotua, missä syinä olivat peruspopulaation yksilölliset ja alueelliset värierot. Idempänä ja etelämpänä kanta oli yksivärisempää ja mitä pohjoisemmaksi ja lännemmäksi siirryttiin sitä valkovoittoisempia koirat olivat.
Miksi näin oli, antaa jälleen mahdollisuuden leikitellä ajatuksella, että metsästystilanteen ja sääolosuhteiden yhteisvaikutuksella saattoi olla vaikutusta koirakannan väriin. Etelämpänä mm. kanalintujen soidinaikaan maa on paljas, mutta pohjoisempana on vielä lunta. Samoin syksyllä lumipeite tavoittaa pohjoisemmat seudut paljon varhemmin kuin eteläiset. Haukkuva punainen koira etelässä ja valkokirjava pohjoisempana on ollut linnuille huomaamattomampi, jolloin sen ihmetellessä äänen lähdettä, on metsämies päässyt riittävän lähelle ampuakseen. (On todettava, että ennen muinoin riistaa oli runsaasti, eikä metsästysaikoja oikeastaan ollut.
Samalla tavoin on käynyt maailmalla em. seisoja-, setteri-, spanieli- ja ajokoiratyypeille. Alueellisesti koirat ovat poikenneet toisistaan usein vain värin perusteella. Rodun harrastajat sekä kasvattajat/jalostajat ovat suosineet mielestään "oikeaa" värimuotoaan, jolloin kannat ovat pikkuhiljaa eriytyneet ja erkaantuneet toisistaan muodostaen viimein oman rotunsa (punainen/punavalkoinen setteri, collierodut, cairn/skotlannin/länsiylämaanterrieri, newfounland/landseer etc.)

MIHIN TÄMÄ JOHTAA? Nyt päättynyt vuosisata oli todellista koiranjalostuksen kulta-aikaa. Eri rotuja ja niiden muunnoksia on identifioitu, niiden rotumääritelmiä kirjoitettu ja virallisesti hyväksytty runsaat neljäsataa! Monet rodut voidaan silmämääräisesti erottaa toisistaan värin perusteella, toisia taas ei voi erottaa edes väristä, vaan ainoastaan rodun kotimaan perusteella. Useat on jaettu rodun sisällä eri värimuotoihin, jotka kilpailevat omissa luokissaan ja joita ei saa astuttaa keskenään, ettei syntyisi värivirheellisiä pentuja.
Koirat ovat kuitenkin edelleen samaa rotua, jolloin on vaarana, että tämä pikku hiljaa eriyttää eriväriset yksilöt eri roduiksi. Värijalostus aiheuttaa väistämättä jalostuspohjan kapenemista, kun kasvattaja valitsee tai suosii tietynväristä yksilöjoukkoa omassa kasvatustyössään. Tämä on usein se helpoin, eli ressessiivisin muoto: maksan/parkinväri bb, valkoinen swsw, punakeltainen ee. Monissa roduissa voi havaita tiettyjä muotivirtauksia jonkun värityypin hyväksi, jolloin muut sallitut värit ja väriyhdistelmät jäävät "muotivärin" varjoon. Moniko tunnistaa ja hyväksyy "valkopaitaisen" soopelinvärisen lapinkoiran? Maksanvärisen cockerin? Mateenvärisen mäyräkoiran? Mustanaamaisen siperianhuskyn? Sattumalla, muodilla ja jalostajan mielipiteillä on erittäin suuri vaikutus rodun väriin. Nykyaikana kun useilla roduilla on suuria terveydellisiä ongelmia, tuntuu siltä, että värijalostus voi olla kuolemantuomio monelle rodulle. Rodut lisääntyvät edelleen ja niiden geenipoolit kapenevat. Väri on alkanut elää omaa elämäänsä kasvattajien, jalostajien ja ulkomuototuomarien mielihalujen mukaan. Kielletystä on tullut sallittua, oudosta tavallista ja sattumasta yleinen käytäntö.

sivun alkuun