Vuonna 1987 kaksi amerikkalaista, Jon Curby (Kibushi Kennel) ja Mike Work (Sirius Kennel), ryhtyivät rotunsa puolesta tehtävään, joka vei heidät koillis-Zaireen etsimään basenjeja niiden kotimaasta. Yksi kerrallaan he paikansivat koiria ja tekivät niistä kauppaa, joskus hyvinkin vastahakoisten heimolaisten kanssa, kunnes seitsemän afrikkalaissyntyistä basenjia oli lastattu kotimatkaa varten. Jotta matkasta olisi jotain hyötyä rodulle, maatiaiskoirien piti myös päästä vaikuttamaan AKC basenji-rotuun geneettisesti. Pääsyy matkaan oli AKC basenji-rodussa esiintyvät geneettisten terveysongelmat, jotka olivat rodun kapeasta geenipoolista johtuen hyvin laajalle levinneet. Mikäli nämä maatiaiskoirat pääsisivät vaikuttamaan rodun geenipooliin, se voisi olla ratkaisu rodun terveysongelmiin, mutta ilman sukutauluja oli olemassa vain pieni mahdollisuus rekisteröidä ne AKC:ssa. Paras keino olisi ollut kiertää tämä siten, että koirat olisi rekisteröity jossain vieraassa kennelliitossa, jonka rekisteröimisvaatimukset olisivat löyhemmät, ja sen jälkeen yrittää rekisteröidä koirien jälkeläiset (kolmen sukupolven jälkeen) AKC:hen. Mitään takuita ei ollut, että tämä juoni voisi todella onnistua. Näytti siltä, että näiden koirien mahdollisuudet sulautua rodun AKC geenipooliin olivat kyseenalaiset, parhaimmillaankin vuosien päässä tulevaisuudessa. Lopulta Curby ja Work päätyivät, ehkäpä kaikkein epätodennäköisimpään, mutta loogisimpaan lähestymistapaan – suoraan vetoomukseen AKC:lle. AKC suostui avaamaan rotukirjan näille tuonneille ja myös seuraavan retken tuonneille sillä aikaa, kun odoteltiin Amerikan Basenji Kerhon hyväksyntää, joka saatiin vuonna 1988.

Vielä oli kuitenkin ratkaistava useita ongelmia. Miten suhtauduttaisiin siihen, että useimmat tuonneista oli brindlejä, värikuvio, jota AKC:n rotumääritelmä ei edes hyväksynyt? Miten nämä suoraan pusikosta tulleet koirat hyväksyttäisiin amerikkalaisiin jalostusohjelmiin? Asettaisiko näiden koirien tuntematon perimä niiden jälkeläiset epäilyksen alaisiksi ja tekisi niistä vähemmän kilpailukykyisiä näyttelykehässä? Ottaen huomioon, että itse asiassa brindle oli kaikkein yleisin värimuoto alkuperäisissä afrikkalaisissa koirissa, Amerikan Basenji Kerho korjasi rotumääritelmää ja hyväksyi brindle-värikuvion. Hyvin pian kasvattajat pitivät brindlevärisiä basenjeja ylpeyden aiheinaan. Laadusta ei tingitty – rodun paras basenji, itse asiassa paras ”hound”-ryhmän koira (AKC:ssa basenji kuuluu hound-ryhmään) vuonna 1997 oli brindle basenji. Ja mikä tärkeintä, uusien basenjituontien geenit näyttävät tähän asti olleen vapaita niistä perinnöllisistä vioista, jotka olivat vaivanneet rotua.

Juuret
Basenji ei suinkaan ole ainoa rotu, joka kapean jalostuspohjan takia kärsii perinnöllisistä terveysongelmista. Puhdasrotuiset koirat ovat saaneet kuuluisuutta geneettisinä painajaisina. Monilla roduilla perustamispopulaatio on ollut alle 50 koiraa – luku, joka panee kylmät väreet kulkemaan kenen tahansa uhanalaisten lajien pelastamiseksi työskentelevän ekologin selkäpiitä pitkin. Uhanalaisten lajien jalostusohjelmat painottavat geenipoolin kasvattamista käyttämällä jalostukseen kaikkia mahdollisia eläimiä. Monien rotujemme kohdalla geenivaranto on AKC:n rotukirjan ulkopuolella, me emme vain voi käyttää sitä AKC:n toimintatapojen takia.

AKC perustettiin 1884 ja se on verovapaa, taloudellista hyötyä tavoitelematon organisaatio, kirjattuna päämääränään suojella ja kehittää puhdasrotuisia koiria. Sääntöjen mukaan sen tehtävinä on: ”yleensä tehdä kaikkensa edistääkseen koirien rotupuhtauden tutkimusta, jalostusta, esittämistä, kehittämistä ja säilyttämistä”. Nämä olivat ylväitä ajatuksia siihen aikaan – todellakin mihin aikaan tahansa. Yksi tärkeimmistä menetelmistä, jolla AKC pyrki päämääräänsä oli koirarotukirjan pito. Sinne tallennettiin kaikkien rekisteröityjen koirien sukutaulutiedot. Perustajat eivät voineet aavistaa, että runsaan vuosisadan kuluttua yli miljoona koiraa rekisteröitäisiin AKC:ssa joka vuosi. Eivätkä he voineet aavistaa niitä vaikutuksia, jotka vuosisadan kestäneet rajoitetut jalostusmenetelmät saisivat aikaan joissakin koirayksilöissä. Tämä ei ollut heidän vikansa, vuonna 1884 Gregor Mendelin perinnöllisyystieteelliset löydöt (vaikkakin tutkielma oli julkaistu) olivat yleisesti tuntemattomia, populaatiogenetiikan teorioita ei oltu keksitty, kromosomeja ei tunnettu, DNA:ta ei oltu ajateltukaan. Darwinin teoriat valinnasta ja evoluutiosta tunnettiin, ja siinä valossa tuntui ilmeiseltä, että päämäärä saavutettaisiin suhteellisen suljetulla jalostusohjelmalla, joka perustuu parhaisiin yksilöihin. Ei ollut mitään syytä epäillä, että tarkan säännöstön noudattaminen ja heikomman geneettisen materiaalin poisjättäminen voisi lopulta vahingoittaa niitä rotuja, joita AKC halusi varjella.

Kulunut vuosisata on ollut vallankumouksellinen genetiikan ja geneettisen terveyden ymmärtämisessä. Tiedämme niiden ongelmien perussyyn, jonka rajoitettu perustamispopulaatio voi ja on jo aiheuttanut. Pakastesperman käyttö mahdollistaa geenien tuonnin kaikista maailman kolkista ilman, että koiria täytyy kuljettaa. Mutta AKC on yhä usollinen niille periaatteilleen, jotka tekevät uusien geenien pääsyn rotuihin lähes mahdottomaksi – tuotiin ne maahan sitten elävissä koirissa tai jäähdytysastioissa.

Me emme voi syyttää ainoastaan AKC:a. Koska meillä on käytettävissä koko maailman koirat, tuntuisi helpolta sulauttaa uutta geneettistä materiaalia AKC:n geenivarantoon. Mutta, AKC on rekisteriä pitävä järjestö, jolla on velvolisuus varjella koirarotukirjojen oikeellisuutta ja asettaa kyseenalaiseksi kaikkien rekisteröimättömien koirien oikeuden tai vaateet jalostukseen käytöstä. Eri puolilla maailmaa on runsaasti rekisteröityjä koiria, joilla on riitävästi todisteita sukujuuristaan AKC:n tarkoituksiin. Ongelman lähtökohta on siinä, että koirien rekisteröiminen ja esittäminen alkoi vain osassa maailmaa. Eri maiden kansallisissa kennelliitoissa nykyään rekisteröitävät koirat, ovat itse asiassa lähtöisin samoista perustamispopulaatioista, kuin AKC rotukoirat. Näiden koirien jalostukseen käyttö ei saisi aikaan haluttua vaikutusta geenivarannon suurentamisessa. Mahdollisuus palata rodun alkuperämaahan, jotta jalostuspohjaa voisi laajentaa sanotaan introgressioksi (= geenien siirtyminen
alkuperämaan populaatiosta kohdemaassa olevaan populaatioon). Ilman erityisiä poikkeuksia AKC:n perussäännöt tekevät tällaiset operaatiot lähes mahdottomiksi koirille, jotka ovat lähtöisin useimmista ”ei-länsimaista”. Monet maatiaiskoirat ovat kotoisin maista, joissa rekisteröintijärjestelmää ei ole, tai ne eivät vastaa AKC:n erityisiä periaatteita. AKC usein helpotti jalostuspohjan laajentamista monien rotujen varhaisessa kehitysvaiheessa. Viimeaikaiset yritykset uuden geneettisen materiaalin tuomiselle käyttämällä maatiaiskoiria jalostukseen on saanut vastaansa AKC:n lujan asenteen, että rekisteröimätöntä koiramateriaalia ei voida suoraan sulauttaa koirarotukirjaan. AKC kuitenkin tekee joskus poikkeuksia lääketieteen tai terveyden pakottamana. Sellaisissa tapauksissa rotujärjestön on äänestettävä sen puolesta ja anottava AKC:ltä rotukirjan avaamista lyhyeksi ajaksi.

Esimerkiksi saluki on hyvin vanha rotu, jota tänäänkin esiintyy alkuperäisellä kotiseudullaan kaikkialla Lähi-Idässä. Rodun beduiiniomistajat voivat kertoa kuulijalle sen esi-isät monen sukupolven taakse, mutta se ei ole riittävä todiste rotupuhtaudesta AKC:n rekisteriä varten. AKC-saluki polveutuu suurimmalta osaltaan pieneen koiramäärään, jotka tuotiin Englantiin 1920-luvulla. Vuonna 1945 kaksi salukia, jotka King Ibn Saud oli kasvattanut tuotettiin USA:han. Pienen suostuttelun jälkeen AKC laati erikoissäännön, jonka mukaan näiden koirien jälkeläiset voidaan kolmen sukupolven jälkeen rekisteröidä, kunhan vain rekisteröityjä koiria olisi käytetty kaikkien välissä olevien sukupolvien jalostuksessa. Kotiseudultaan Lähi-Idästä nykyään tuotetut salukit ovat pelottavia vastustajia kilparadoilla. Yritykset saada näille koirille AKC:n hyväksyntä on kuitenkin ollut tuloksetonta. Tämä johtuu suurimmalta osaltaan rotujärjestön yksimielisyyden puutteesta, sekä siitä, ettei rotua vaivaa mikään perinnöllisen ongelma, joka tekisi jalostuspohjan laajentamisen välttämättömäksi.

Ristitulessa
Joissain roduissa mitään maatiaiskantaa ei ole olemassakaan tai se kärsii täsmälleen samoista ongelmista kuin AKC:n rotu. Sellaisissa tapauksissa risteytykset muihin rotuihin on ainoa keino tuoda uutta geenivirtaa rotuun. Rotujen muodostuessa sellaiset risteytykset olivat tavallisisa. Vaikka shih tzu on hyvin vanha rotu oletettiin 1900-luvun alussa, että rotu oli kuollut sukupuuttoon Kiinassa. Moderni shih tsu polveutuu seitsemästä uroksesta ja seitsemästä nartusta, joista yksi ei ollut shih tzu vaan kiinanpalatsikoira. Tämä risteytys tehtiin vuonna 1952, kauan ennen kuin AKC hyväksyi rodun.

Varhaiset rekisteröintijärjestelmät hyväksyivät joskus risteytykset rodun kehityksen alkuvaiheessa. Kun rotu on tunnustettu, risteytykset sallitaan vain hyvin harvinaisissa olosuhteissa. Dalmatialainen on rotu, jolla on perinnölinen alttius virtsahapon epänormaaliin aineenvaihduntaan, joka johtaa kivuliaiden ja terveyttä heikentävien virtsakivien (munuaiskivien?) muodostumiseen. Vuonna 1988 dalmatialaisten rotujärjestön hallitus teki päätöksen, AKC:n myötävaikutuksella, että risteytys pointterin kanssa suoritettaisiin, pyrkimyksenä tuoda dalmatialaisrotuun virtsahapon normaalin aineenvaihdunnan geeni. Suunnitelmana oli takaisinristeyttää terveet hybridijälkeläiset dalmatialaisiin jatkaen useampia sukupolvia, kunnes jälkeläiset olisivat olennaisesti dalmatialaisia ilman pointterin leimaa, paitsi normaali virtsahapon aineenvaihdunta. Jokainen takaisinristeytys (hybridi x dalmatialainen) vähentäisi pointterin kromosomit puoleen. Tämä on yleinen käytäntö, kun halutaan tuoda uusi geeni toiseen populaatioon, vaikka jotkut seikat voivat hidastaa tai keskeyttää edistyksen. Näihin ongelmiin liittyy geenien kytkentä - entä jos valinnan kohteena oleva ominaisuus onkin samassa kromosomissa, kuin ominaisuudet, jotka ovat olennaisia rotutyypille? Jos virtsahapon normaalin aineenvaihdunnan geeni on samassa kromosomissa, kuin sentyyppisten täplien geeni, jotka hyväksytään pointterille, mutta ei dalmatialaiselle, olisi valinta terveyden puolesta myös valintaa rotutyyppiä vastaan. Siinäkin tapauksessa, ajan kuluessa pointterilta peräisin olevan kromosomin ja dalmatialaisperäisen vastinkromosomin välillä tapahtuisi tekijänvaihduntaa (crossing over) ja toivon mukaan dalmatialastyyppisten täplien geeni liittyisi samaan kromosomiin normaalin virtsahapon aineenvaihduntageenin kanssa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Jälkeläisillä, joilla oli normaali virtsahapon aineenvaihdunta oli taipumus olla beltontäpläisiä (ticking) eikä dalmatialaistäpläisiä (spotting). On mahdollista, että kyseessä on geenien kytkentä tai pleiotrooppinen ominaisuus. Pleiotrooppisissa ominaisuuksissa sama geeni aiheuttaa useampia eri vaikutuksia.

Lisää ongelmia aiheutti Amerikan Dalmatialaisseuran yleinen mielipiteen muutos. Myöhemmässä vaiheessa seura ryhtyi vastustamaan risteytyspentujen rekisteröimistä ja kielsi niiden rekisteröintioikeuden. Siten, vaikka kokeilu oli lääketieteellinen saavutus, se ei ollut onnistunut dalmatialaisen rotutyyppiä silmällä pitäen, eikä se saavuttanut laajaa hyväksyntää. Tärkeää tässä sen sijaan oli – ei hankkeen epäonnistuminen, vaan se, että AKC:llä oli näkökulmaa hyväksyä risteytykset.

Ehkäpä tärkein opetus oli, että ennenkuin tällaiseen ryhdytään on hankkeelle saatava rotujärjestön täysi tuki. Tällä hetkellä AKC vaatii rotujärjestön äänestyksessä annetun täyden luottamuksen hankkeille, ennen omaa suostumustaan. Yksi Amerikan harvinaisimmista roduista on griffonkarvainen seisoja (Wirehaired Pointing Griffon). 1980-luvulla muutamat kasvattajat päättivät risteyttää rotuun eurooppalaista Cesky Fousek-rotua, rodun kapean geenipoolin takia. Kaikki rodun kasvattajat eivät olleet hankkeen takana, joten AKC ei hyväksynyt jälkeläisiä rekisteröitäväksi. Kasvattajilla on oikeus valita jalostusohjelmiensa suunta. Jos he valitsevat risteytyksen toiseen rotuun ilman rotujärjestön ja AKC:n hyväksyntää, jälkeläisiä ei voi rekisteröidä – oli aikeet miten hyviä tahansa. Vaikka onkin selvää, että joissain tapauksissa AKC harkitsee ”sääntöjen rikkomista”, edistääkseen terveyttä ja geneettistä monimuotoisuutta, ei tunnu olevan minkäänlaisia ohjeistuksia, jonka mukaan rotujärjestö voisi anoa poikkeusta. Jotta rotujärjestöt tietäisivät, onko järkevää käyttää tällaista mahdollisuutta, pitäisi kirjalliset kriteerit olla saatavailla. Pitäisikö rotujärjestön vai AKC:n olla lopullinen päättävä elin, kun tällaisista poikkeuksista ratkaistaan?

Geenipoolit ja gallupit
Valitettavasti, hyvin harvoilla rotujärjestöjen jäsenillä on riittävästi tietoa genetiikasta näitä päätöksiä tekemään. Joillain rotujärjestöillä on suuret jalostus- ja terveystoimikunnat, joita johtaa lääketieteestä, perinnöllisyydestä, tutkimuksesta ja rodusta hyvin perillä olevat harrastajat, mutta useimmiten näin ei ole. Suurin osa harrastajista, joilla on aikaa seuratoiminnalle, ei kuulu tutkijoiden eturiviin. Hyvillä aikomuksilla varustetut, kykenemättömät harrastajat ovat tyypillisesti terveystoimikuntien puheenjohtajina. Lisäksi monissa roduissa ”politiikka” saattaa siirtää kyvykkäät henkilöt syrjään tai estää heidän osallistumisensa toimikuntiin. Seurapolitiikka voi myös vaikuttaa siihen mitä sairautta milloinkin vastustetaan. Tosiasiassa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, rotujärjestöjen terveystoimikuntien tulokset ovat olleet pettymyksiä. Monesti rotujärjestöjen terveystutkimukset epäonnistuvat, sillä kasvattajilla ei ole halua keskustella kilpailijoidensa kanssa mahdollisesti perinnöllisistä ongelmista. Useammin kuin kerran, ne, jotka ovat vastuussa tietojen keräämisestä, ovat paljastaneet luottamuksellista tietoa. Koska olennainen ongelma tiedon keräämisessä, on kanssakasvattajien epäluottamus, voisivat rotujärjestöt vaihtaa terveystietojen keräystehtäviä. Siten toisen rotujärjestön jäsen keräisikin tiedon toista rotujärjestöä varten ja päinvastoin. Näillä kahdella rodulla pitäisi silloin olla suurinpiirtein yhtä paljon rekisteröintejä ja terveysongelmia. Tällainen menettely poistaisi kiusauksen tietojen paljastamisesta, sillä tiedonkerääjä ei tuntisi toisen rodun harrastajia. Tämä on parempi ratkaisu, joskin kaukana täydellisestä.

Vielä parempia olisivat kaikkien rotujen yhteistietokannat, jotka ovat erillään rotujärjestöistä. Tällaiset rekisterit ovat joko avoimia tai suljettuja. Avoimessa tietokannassa koirien tiedot ovat yleensä yleisön vapaasti saatavilla. Sellaiset rekisterit ovat arvokkaita, kun tehdään sukutauluun perustuvia jalostussuunnitelmia. The Institute for Genetic Disease Control in Animals (GDC, P.O. Box 222, Davis, CA 95617, mpackard@mcimail.com.) kerää tietoa niin terveistä, kuin sairaistakin koirista antaen sen kasvattajien, tiedemiesten ja eläinlääkärien käyttöön. Tämä on avoin tietokanta, joka tarkoittaa, että koirien identiteetti ei ole luottamuksellinen, vaan niiden harrastajien käytössä, jotka etsivät tietoa. Ideallisessa maailmassa tämäntyyppistä rekisteriä tarvitaan, koska tilastoituna ei ole vain koira itse, vaan myös koiran sukulaiset. Vähemmän ihanteellisessa maailmassa, monet kasvattajat vastustavat avoimia tietokantoja, koska he pelkäävät olevansa ainoita roduissaan, jotka ovat ilmoittaneet ongelmista, ja pelkäävät myöhemmin menettävänsä pennun ostajia ja astutuspyyntöjä niille kasvattajille, jotka eivät ole yhtä rehellisiä.

Suljetussa tietokannassa tietyn eläimen identiteetti ei yleensä ole saatavilla, tai saatavana on ainostaan terveiden koirien tutkimustulokset. Sellaisia rekisterejä kritisoidaan yleisesti, sillä joidenkin kasvattajien mielestä vain puolet tarinasta on kerrottu. Toisaalta kasvattajat, joilla on näiden organisaatioiden tietokannoissa terveiksi todettuja koiria, voivat ylpeillä sertifikaateillaan, jättäen sertifikaatittomat koirat epäilyksenalaisiksi. Tunnetuin näistä tietokannoista on Orthopedic Foundation for Animals (OFA, joka kerää tietoa lonkkadysplasiasta, kyynärnivelviasta, polvilumpion sijoiltaanmenosta, craniomandibular osteopatiasta (luustohäiriö, jossa leukaluu kasvaa suhteettomasti), sydäntutkimuksista, kilpirauhastutkimuksista ja tietyistä rotuspesifisistä vioista) ja Canine Eye Registration Foundation (CERF, joka sertifioi koirat, jotka ovat vapaita perinnöllisistä silmävioista). Terveiden koirien sertifioimisen lisäksi, nämä organisaatiot pitävät suljettua tietokantaa kaikista koirista, olivat ne terveitä tai sairaita. OFA:n rekisterissä on yli 500.000 koiraa.

Toiset suljetut rekisterit ovat vain tutkimuskäyttöön, saavuttaakseen mahdollisimman paljon eri koirien tietoja nämä rekisterit lupaavat intimiteettisuojaa. The Veterinary Medical Data Base (Eläinlääkinnällinen tietokanta) sisältää yli 5,800,000 tutkimustulosta, jotka on tallennettu Pohjois-Amerikan 24 eri eläinlääketieteen koulusta vuodesta 1964 lähtien. Se ei ole perinnöllisyystieteellinen rekisteri vaan tallentaa eri tapaukset rotukohtaisesti tai muilla kriteereillä. Tutkijat ja eläinlääkärit voivat selata tätä tietokantaa maksamalla nimellisen maksun.

DNA-näytteiden oton myötä on myös DNA:han pohjautuvia tietokantoja perustettu. Eläinlääketieteen Genetiikan Laboratorio (The Veterinary Genetics Laboratory, VGL) Kalifornian Yliopistossa Davisissa kerää DNA-näytteitä, päämääränään rakentaa geneettinen profiili jokaisesta rodusta, ja samalla tutkia tiettyjä rotukohtaisia vikoja. Nykyinen tutkimus tähtää Akitojen ja Weimaranereiden immuunivälitteisen sairauden DNA-geenimerkin paikantamiseen. Tarkoitus on laajentaa tätä yritystä myös muihin rotuihin.

Kun näytteet on kerätty, tietokannan tulkinta ei ole sellaisenaan useimpien koirankasvattajien kykyjen ulottuvilla. Geneetikot ovat saaneet hyvän koulutuksen tullakseen päteviksi datatiedon analysoimisessa. On huimapäistä olettaa, että kasvattaja voisi kyetä samaan vain lukemalla perinnöllisyystieteen oppikirjoja. Kaikesta maailmalla tehtävästä perinnöllisyystieteen tutkimuksesta ei myöskään ole mitään hyötyä, jos tätä tietoa ei voida saada koiranomistajien ja kasvattajien yleiseen tietoisuuteen. Tämä tehtävä on jätetty rotujärjestöjen jäsenien ja paikallisten eläinlääkärien huoleksi. Rotujärjestöt ovat silloin tällöin määränneet turmiollisen vääriä jalostusohjeistoja. Sellaiset ohjeet ovat seurausta tutkimustulosten vääristä tulkinnoista, yhdistettynä populaatiogenetiikan perusteiden väärinymmärtämiseen. Kasvattajat, jotka havaitsevat tietyn ongelman, ovat haluttomia jakamaan tietoa toisten kasvattajien kanssa siinä pelossa, että se vaarantaa heidän kasvatustyönsä maineen. Vaikka tämä suuntaus on muuttumassa, ovat kavattajat myös haluttomia kysymään apua eläinlääkäriltään, koska tyypillinen kliinikko ei ole kovin hyvin perillä perinnöllisyystieteestä ja pyrkii ehdottamaan kastraatiota tai kohdunpoistoa turvallisimpana ratkaisuna. Jotta geneettinen monimuotoisuus saataisiin säilymään, tarvitsee koiraharrastus koulutettuja geneetikkoja, joilla on populaatiogenettistä koulutusta, jotka voisivat neuvoa kasvattajia. On ehdotettu mahdollisuutta, että perustettaisiin AKC:n tukema asiantuntijoista koostuva toimikunta eli ”perinnöllisyystieteellinen neuvonta suora-linja”. Geneetikot, joilla olisi tietotaitoa eläinlääketieteestä, puhdasrotuisista koirista, populaatiogenetiikasta ja tutkimustiedon analysoinnista ja hankinnasta voisivat vastata kasvattajien ja myös omistajien esittämiin ongelmiin. Tällainen toimikunta voisi kertoa mm. tiettyjen rodun terveysongelmien yleisyydestä, niiden perinnöllisyydestä ja niistä nykyisistä tutkimuksista, jotka koskevat näitä ongelmia. Se voisi tarjota neuvoja niistä riskeistä, jotka voivat uhata suunniteltua yhdistelmää. Vaikka tällainen tietokeskus ei voisi toimia perinnöllisyystieteen oppilaitoksena, se voisi julkaista esitteitä, jotka kertovat eri ongelmista ja ohjata kasvattajia tiedon lähteille. Minimissään tällainen hanke tarvitsisi $100,000 vuodessa, jotta voitaisiin palkata pätevä henkilökunta ja kunnon tilat.

Mistä rahat!
Rahoitus on usein riippuvainen rodun harrastajien avokätisyydestä. Vapaa-ajan harrastuksessa rahavirrat ovat aina ulospäin ja kasvattajilta on liikaa pyydetty, että he sijoittaisivat vielä enemmän keräyksiin, vaikka päämäärä olisi kuinka ylevä. Tämä ei tarkoita, että kasvattajat tai omistajat saisivat vapauttaa itsensä rodun hyväksi tehtävästä rahallisesta vastuusta. Päinvastoin, koiramaailma rakentuu useiden rikkaiden yksilöiden varaan, jotka rutiininomaisesti tuhlaavat yli $100.000 vuodessa kampanjoidessaan näyttelykoiraansa. He eivät tee tätä saadaksen vain rahallista kompensaatiota, vaan saadakseen tunnustusta koiraharrastusmaailmassa. Jos vain joku osa tästä rahasummasta voitaisiin kanavoida rodun terveyden tutkimiseen, eikä rotulehtimainoksiin, voidaan vain kuvitella, kuinka paljon suurempi heidän arvostuksensa ja panoksensta koiramaailmassa olisi. Itse asiassa, moni näistä koiranesittäjistä maksaa kyllä osuutensa, mutta saa siitä vain vähän kiitosta. Niiden henkilöiden nimet, jotka ovat lahjoittaneet varoja tutkimustyöhön, tulisi julkaista jossain merkittävässä lehdessä. Tällä tavoin heidät yhteisesti huomioitaisiin, ja samalla motivoitaisiin niitä, joiden nimi sieltä puuttuu. Toisaalta, tällaiset varakkaat näyttelyharrastajat ovat koiramaailmassa poikkeuksia. Suurin osa kasvattajista on tavallisia vaatimattomia ihmisiä, jotka menettävät rahaa jokaisen pentueen myötä. Ainoa taho, joka saa jatkuvasti rahaa jokaisesta pentueesta on AKC. AKC:n tuotot tulevat puhdasrotuisten koirien rekisteröimisestä. Koskaan aiemmin ei yleisö ole ollut niin tietoinen ja epäluuloinen puhdasrotuisten koirien terveydestä. Jos tämä huoli kasvaa ja jatkuu, niin AKC:n kohtalona on tulojen menetys, sillä yhä harvempi haluaa ostaa AKC-rekisteröidyn terveysriskin. Kuluneella vuosikymmenellä on ollut voimakasta kehitystä koirien perinnöllisten sairauksien tutkimustyössä. AKC:n ”Koirien Terveys Säätiön” (AKC Canine Health Foundation, CHF) perustaminen vuonna 1995 on vihdoin tarjonnut keinon, jolla rotujärjestöt voivat saada ohjeita rahankeräykseen, terveysohjelminen laatimiseen ja tutkimushankkeiden valintaan. CHF on epäilemättä ollut suurin panos, jonka AKC on tehnyt edistääkseen koirien terveyttä. Sittenkin monet harrastajat valittavat, että se merkitsee vain pientä edistysaskelta. Ei ole kuitenkaan epäilystä, etteikö CHF jo olisi antanut merkityksellistä panosta tutkimustyön ja koulutuksen edistämiseksi. Vaikka on korostettu yhteistyötä rotujärjestöjen kanssa, CHF on yhä valmis auttamaan myös yksittäistä kasvattajaa. Säätiö on erittäin tarpeellinen menellään olevien projektien valvonnassa ja arvioinnissa. Tällä varmistetaan, ettei tutkimustrahat kulu hyödyttömiin asioihin.

Koiria omistava kansanosa odottaa AKC:ltä opastusta koira-alan kysymyksissä, terveysasiat mukaan lukien. Eikö siten olisi luonnollista, että he saisivat neuvoja silloin kuin niitä haluavat? Kenen puoleen koiranomistajat voivat kääntyä ohjeita saadakseen, jos mahdollinen perinnöllinen vika ilmenee. Vuonna 1997 CHF sai 450.000 dollaria lahjoituksina harrastajilta, kerhoilta ja yhdistyksiltä ja 800.000 dollaria AKC:ltä. Tämä noussee noin yhteen miljoonaan vuonna 1998, mutta se ei silti riitä. AKC on saavuttanut noin 5 miljoonaa dollaria ylijäämää vuosittain viimeisten viiden vuoden aikana. Koottuaan näin merkittävän omaisuuden, AKC voisi päättää käyttävänsä tämän ylijäämän koirien terveyden ja perinnöllisyyden lisätutkimustyölle. Mielstämme AKC:llä ole mitään tärkeämpää rahoituskohdetta, kuin perinnöllisyystutkimus ja neuvonta. Erityisesti esitämme, että on kaksi aluetta, jotka erityisesti vaativat AKC:n rahoitusta. Ensimmäinen on kaikkien rotujen yhteinen tieto- ja tutkimustulosrekisteri tietokanta, jonkalaisia nyt eri rotuyhdistkset keräävät ja tulkitsevat itse. Toinen on ”perinnöllisyysneuvonta-kuumalinja”, jonka työntekijöinä olisi palkattu ja pätevä henkilökunta, jolla ei ole yhteyksiä koirakilpailuihin tai koirankasvatukseen. Tietojen keruu rotujärjestöissä näyttää epäonnistuvan, mutta aika ja vaiva, jotka kuluvat niihin, kun kaikki eri rotujärjestöt tekevät erikseen samaa työtä on turhauttavaa. Analyysit, jotka koskevat useita rotuja tai sukulaisrotuja, voisivat helpommin paljastaa perinnöllisiä yhtäläisyyksiä, joiden tutkimiseen ja ilmituloon menee enemmän aikaa yksittäisissä roduissa.

Jos AKC kieltäytyy rahoittamasta tällaisia elintärkeitä projekteja nykyisestä ylimäärästään, olisi koiranomistajien ja -kasvattajien tasavertaisesti jaettava vastuu tästä. Kuten jokainen koiranomistaja tietää on koiran omistaminen kallista ja sairaan koiran omistaminen sitäkin kalliimpaa. Yksi pienimmistä koiran koko elämän aikana maksamista maksuista, jonka koiranomistaja tai kasvattaja maksaa on tuon koiran rekisteröiminen AKC:ssä. Useimmat harrastuskoiran omistajat ja kasvattajat eivät panisi hanttiin, jos tähän lisättäisiin dollari tai kaksi, jos he tietäisivät, että siitä kertyvä raha olisi korvamerkitty koirien terveystarkoituksiin. Vuonna 1997 AKC rekisteröi 564,155 pentuetta ja 1,307,352 koiraa, yksi dollari lisää näihin olisi 1,871,507 dollaria koirien terveyden edistämiseen. On aika, että AKC myöntää, ettei se voi olettaa rotujärjestöjen jäsenten toimivan tiedemiehinä tai hyväntekijöinä. Sen täytyy ottaa vastuu niistä koirista, joiden rekisteröintimaksujen kautta se saa tulonsa ja niistä sairauksista, joita sen rekisteröinipolitiikka (suljettu koirarekisteri; käänt. huom) – vaikka olisi kuinka hyvää tarkoittavaa – on auttanut luomaan. Kentällä on paljon turhautumista AKC:n suhteelliseen toimimattomuuteen terveyskysymyksissä – mutta on myös tärkeää huomata ne syyt, jotka tämän aloitekyvyttömyyden takana ovat. Suurin syy on luonnollisesti on AKC:n vanhoillinen luonne, joka perustuu sen rakenteeseen ”järjestöjen järjestönä”. Rotujärjestöjen puolelta valtuutetut edustavat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia ihmisiä, joilla kokemuksien ja mielipiteiden erot ovat suuret. Ei ole kovinkaan helppoa saavuttaa yhteisymmärrystä sellaisessa ryhmässä. On huomattava, että AKC edustaa ”meitä” me olemme ”heitä”. Jotta muutos olisi mahdollinen tarvitaan huomattavia muutoksia koiraharrastuksessa. Me kaikki tunnemme rotujärjestöpolitiikkaa – jopa erikoisnäyttelyn ulkomuototuomarin valinta kiistelty aihe, miten siis voisimme olla samaa mieltä siitä, mitkä ovat tarpeellisia terveystutkimuksia roduillemme. Seuraava osa käsittelee tätä ongelmaa.

sivun alkuun